Ensivierailu kylään kutchissa
Osa I
Ajamme aavikon halki.
Pöly nousee maasta,
vaikka monsuunisateet olivat runsaat.
Alaviin kohtiin kerääntynyt vesi muodostaa
pieniä järviä, joissa linnut pesivät
ja saavat poikasensa ruokittua.
Kuivissa kohdissa maa halkeilee.
Aavikko on armoton.
Siellä täällä tienvarressa on armeijan tarkastuspisteitä.
Välillä meidät pysäytetään.
Sotilas selaa lupapapereitani, pölyisiä lappuja,
joissa on virallisen näköisiä leimoja.
Jatkamme matkaa.
Mies johdattaa karjaa tien yli.
Vesipuhvelit ovat lihoissaan,
vaikka niiden musta iho on pölyn peittämä.
Saavumme kylään.
Pöly kirvelee silmiä,
mekko on liimautunut selkään,
paljaitten käsivarsieni iho punottaa.
Valo on niin kirkas, että värit haalistuvat.
Seison kylän laidalla,
ja tuntuu kuin katsoisin satukirjojen maisemaa.
Majat ovat pyöreitä
ja koristeltu pastellinvärisillä kuvioilla.
Temppelin tornissa liehuu värikäs lippu
ja taivas näyttää suurelta siniseltä kuvulta.
Lapset juoksevat luokseni ja kiskovat helmasta.
Miehet tervehtivät arvokkaasti.
Heillä on valkoiset turbaanit
ja dothi kääräistynä lanteille.
He katsovat armottoman suoraan,
mutta silmäkulmissa on lempeyttä.
Naiset kulkevat etäällä,
heillä on paljaat jalat, peileillä koristellut hameet
ja kasvoja peittää kevyesti kannateltu huivi.
Sen takaa vilahtavat suuret kultaiset nenärenkaat
ja silmät, jotka ohittavat katseen julmasti.
Nuori tyttö kaataa kiehuvaa teetä
korvattomaan kuppiin.
Hän ojentaa sen minulle
ja polttaa samalla sormensa,
minä otan kupin vastaan
ja poltan omat sormeni.
Katsomme tytön kanssa toisiamme,
puhallamme molemmat sormiamme
ja hymyilemme.
En ole enää maisemassa, vaan tässä ja nyt.
Aamu
Kuulen temppelien kellon
ja muslimien kaukaa kantautuvan rukouksen.
Avaan silmäni.
Majan katto näyttää tähtitaivaalta.
On kylmä. Vedän peittoa päälleni,
se tuoksuu pölylle ja nukutulle yölle.
Makaan vielä hetken kuunnellen herääviä ääniä.
Nousen ja lähden vaeltamaan kylän laidalle.
Aurinko on matalalla.
Kirkas kuunsirppi makaa selällään taivaalla.
Se ummistaa silmänsä, sanotaan.
Vasikka juo pyhän lehmän maitoa.
Koira jolkuttelee ohitse, nisät turpeina roikkuen.
Jostakin majasta kuuluu lapsen itkua
ja äidin tyynnyttävää hyminää.
Joku tarjoaa teetä.
Kieltäydyn,
sillä haluan vain vaeltaa tässä viileässä aamussa.
Rakastan tätä kylää.
Sen tarkkaan lakaistuja pihoja,
jotka ovat muokattu lehmän lannasta
ja jotka säilyttävät pitkään päivän lämmön.
Kauttaaltaan koristeltuja majoja,
kuin satujen koteja.
Ihmisiä, jotka ovat armottomia,
kastittomia aavikon lapsia.
Miehiä, joiden syliin lapset nukahtavat
ja naisia, jotka hymyttä huolehtivat kaikista.
Kylä herää.
Kuulen vanhan naisen,
jonka ikää kukaan ei tiennyt,
kuolleen yöllä.
Miehet ja jotkut naisista
lähtevät saattamaan vanhusta viimeiselle matkalle.
He vievät ruumiin aavikolle,
sytyttävät pienen tulen vasemman jalan varpaaseen
päästääkseen sielun sitä kautta vapauteen.
Sitten he hautaavat ruumiin maahan,
vanhan kastittomien tavan mukaan.
Myöhemmin seison haudalla
ja tunnen, kuinka armottomasti
aika vie meitä kaikkia mukanaan.
Sumarkakan perhe
Istun Sumarkakan majassa.
Nojaan suureen ruukkuun,
jossa säilytetään riisinjyviä.
Miehet ovat majan toisella reunustalla,
naiset lähes kyljessäni kiinni.
Majan äiti, Bherma, on karu nainen.
Hän kaivaa helmoistaan pienen purkin,
kaivaa sormellaan mustaa pulveria ja nuuhkaisee.
En tiedä mitä se on, ehkä nuuskaa.
Perheen nuorin tytär Ramila
työntää äkkiä sormensa rasiaan ja tarjoaa minulle.
Puristan päätäni.
Ramila nuuhkaisee sormeaan.
Bherma läimäyttää häntä
ja naurahtaa puristellen samalla paheksuvasti päätään.
Isommat tyttäret Manna ja Sadna selvittävät lankoja.
Kirkkaanpunaista keinokuitua,
joka viiltää haavan Mannan sormeen.
Hän pistää sormen suuhun, puristaa hetken haavaa
ja pyyhkäisee sitten veren helmoihinsa.
Sumarkaka on lempeä isoviiksinen mies.
Hän on kietonut huivin jalkojensa ympäri
ja keinuttaa itseään hitaasti.
Muut puhuvat. Sumar nyökyttää päätään
ja toistaa aika ajoin ”bale bale”.
Punam puristaa puunpalasta varpaillaan
ja veistää siihen kolmioista muodostuvaa kukkaa.
Hän on äitinsä poika, karu ja ankara.
Hän kysyy minulta jotain, mitä en ymmärrä.
Sitten hän näyttää koristeltua puuesinettä
ja kysyy paljonko se maksaisi lännessä.
Muutaman dollarin, vastaan.
Paljonko riisi maksaa, hän jatkaa.
Saisit dollarilla riisiä ehkä kolmeksi päiväksi,
yritän kertoa.
Koko perheellekö, poika kysyy.
Selitän, että riisi riittäisi länsimaiselle perheelle,
jossa on yksi lapsi.
Yksi lapsi,
surullista, toistaa jokainen majassa vuorotellen.
Perheen vanhin poika Rava makaa lattialla
ruukku pään alla ja soittaa huulirautaa.
Hän herää haaveistaan ja alkaa hokea
”Ludia is good, Ludia is good”.
Sairaana
Kylän kaivo on tyhjä. Mukanani tuoma pullotettu vesi
kesti kaksi päivää viikon asemesta.
On kolmas päivä kylässä.
Juomme vuohesta lypsettyä maitoa
ja pysyttelemme varjoissa.
Iltapäivällä tulee tankkiauto ja tuo vettä.
Se kimmeltää raikkaana,
kun sitä kaadetaan ruukkuihin.
Myöhemmin kun katson vettä kuppini pohjalla,
näyttää se samealta.
Oloni heikkenee. Vatsani on tyhjä,
mutta en saata ajatellakaan syömistä.
Riisin päälle sulatettu voi haiskahtaa eltaantuneelle.
Minun täytyy saada suolaa, tiedän,
ja pakotan itseni syömään palan leipää.
Mietin, kuinka selviän yöstä.
Käymme aavikolla iltatarpeillamme
tyttöjen kanssa ennen nukkumaan menoa.
Kyykimme jokainen hieman toisistamme erillään.
On pimeämpää kuin koskaan.
Katselen taivaalle. Yö on kuuton,
linnunrata tuntuu olevan käden ulottuvilla.
Tuoko on se kehä, johon kuulumme,
meidän aurinkokuntamme, planeettamme,
kylämme ja majamme? Ymmärrän, etten ole
koskaan nähnyt mitään niin suurta niin selvästi.
Ramila rikkoo hiljaisuuden ja osoittaa taivaalle.
Näen tähdenlennon, sitten toisen ja kolmannen.
Tuntuu kuin tähtiä sataisi päällemme.
Kylmä puistatus kulkee lävitseni,
en tiedä onko se pimeys vai nouseva kuume.
Herään yöllä paniikissa.
Avaan silmät mutten näe mitään.
Tuntuu, että tukehdun.
Kierin ulos pölyisten peitteiden alta
ja kampean itseni istuvilleen,
yritän hahmottaa majaa ympärilläni,
mutta kaikki näyttää oudolta.
Olen yksin, kuumeessa,
eikä ole ketään, joka ymmärtäisi puhettani.
Paniikki yrittää ottaa minusta ylivallan.
Yritän rauhoittua ja käyn jälleen makaamaan.
Hengitän tasaisesti.
Hetken kuluttua Bherma tulee ja koskettaa otsaani,
kävelee majan toiselle puolelle
ja sytyttää suitsukkeen kotitemppelin jumalille.
Sitten hän tulee istumaan taakseni
ja alkaa silittämään päätäni.
Rupean vajoamaan autuaaseen uneen.
Bherma pyyhkii hien otsaltani
ja muutaman ison pisaran silmäkulmastani.
Aamulla herään
aivan kuin en koskaan olisi kipeä ollutkaan.
Uupuneena kylässä
Olen ollut kylässä jo yli viikon.
Eksotiikan tilalle on tullut arki.
Haemme aamulla kaivolta vettä.
En näe enää kuvankauniina tyttöjä,
jotka kantavat ruukkuja päittensä päällä,
vaan tunnen saviruukun painon omilla harteillani.
Kaivolla tuupimme jokainen omaa ruukkuamme
hanan alle. Kannattelemme astioitamme vuorotellen
täyttääksemme sen hitaasti lorisevalla vedellä.
Mietin, miksei hanan päähän ole laitettu
putken pätkää helpottamaan veden ottamista.
Länsimainen mieleni jaksaa yhä organisoida asioita.
Naapurista tullut musliminainen
hipelöi rannekorujani. Vain yksi niistä on hopeaa.
Hän osoittaa nilkkarengastaan,
joka on hiertänyt jäljen hentoon jalkapöytään
ja käskee minun koittaa, kuinka painava se on.
Hän on ylpeä nainen,
joka ei ihaile minua länsimaisuuteni takia.
Musliminainen sipaisee vaaleita ohuita hiuksiani,
sanoo jotain ja nauraa julkeasti.
”Bagal” eli typerys, sanoo Ramila
ja ohjaa minut lähtemään kaivolta.
Paluumatkalla kylään Ramila selittää,
kuinka muslimit ovat likaisia ja haisevat pahalle.
Puhumattomuus
En ole puhunut sanaakaan englantia yli viikkoon.
Ajatukset alkavat nousta kummallisina päähäni.
Kirjoitan päiväkirjaa, jotta mieleni pysyisi kasassa.
Huomaan kuitenkin päiväkirjani tarinoiden
muuttuneen oudoiksi merkinnöiksi:
temppelin kellot kuuluvat kirkkaammin aamuisin,
lapset eivät itke,
pöly ei laskeudu vaan haihtuu ilmaan.
Kuumuus tekee olostani yhä sekavamman.
Uteliaisuus ympäristöäni kohtaan on hävinnyt,
enkä ole koskenut kameraani moneen päivään.
Istun seinää vasten majan hämärässä nurkassa
ja seuraan sormellani kohokuviota,
joka muodostaa geometrisen kukan.
Aistin, miltä pehmyt savi on tuntunut niiden
sormien alla, jotka kuvion joskus muotoilivat.
Lopulta uuvun ja kaadun lattialle makaamaan.
En nuku, pidän silmät avoinna, mutta näen unia.
Katselen majan ovesta ulos ja näen,
kuinka miehet kävelevät ohitse,
nainen kohentaa huiviaan
kumartuessaan ottamaan vesiruukkua
ja lapset kinastelevat pyöreästä puun palasta
juostessaan pihan poikki.
Samanaikaisesti näkökenttääni leijailee
unenomaisesti vaaleanpunainen jumalatar,
se on kaunein olento, mitä olen koskaan nähnyt
ja sen väri on kirkkaampi kuin mikään todellinen väri.
Hahmo lipuu aaltomaisesti ohitseni.
Sitten silmäni loihtivat oranssin temppelin,
jonka edessä keimailee pieni apina.
Hanuman lapsena, ajattelen selkeästi
ja hymyilen harhakuvalleni
Tytöt majassa
Tytöt majassa
Ramila sulkee oven
ja sytyttää kynttilän keskelle majan lattiaa.
Manna nousee ompelukoneensa luota
ja puristaa hameesta pölyt pois.
Hän pujottaa raskaan peileillä koristetun hameen
pääni ylitse, nyppii muutamia langanpätkiä
helmasta ja katselee minulle tekemäänsä
kyläläisasua ylpeänä.
Hivelen helmoja
ja kehun toistellen niitä kahta kohteliaisuussanaa,
mitkä Kutchin kielellä osaan.
Ramila ottaa seinältä pienen peilin
ja pitää sitä edessäni.
Yritän tavoitella kuvajaistani,
mutta näen vain palan hamettani.
Tytöt kampaavat hiuksiani,
kampa on mustaksi kulunut, ja muistan,
kuinka aamulla sillä nypittiin täitä pois lapsilta.
Kookosöljy tuoksuu hyvältä.
Silmissäni tuntuu raikas kirvely,
kun Manna rajaa silmiäni surmalla.
Pian näytän haalistunelta kyläläiseltä.
Kaivamme esille kynsilakat ja pienen meikkipussini,
jossa on hammasharjan lisäksi kirkkaanpunainen
huulipuna ja norsunluun värinen puuteri.
Tytöt nauravat ja yrittävät puuteroida itseään
vaaleaihoiseksi.
Punaamme kaikkien huulet.
Ramila innostuu avaamaan hiuksensa,
ottamaan huivin päästään
ja alkaa elehtimään kuin filmitähti,
joka on tullut tutuksi saippuapaketista.
On ilta. Majan miehet koputtavat ovelle.
Manna raottaa ovea,
huutaa jotakin ja paiskaa oven takaisin kiinni.
Sama toistuu monta kertaa.
Miehet kyykkivät majan ulkopuolella
ja polttavat pirejä.
Kukaan tytöistä ei kiirehdi,
miehet voivat katsella syttyviä tähtiä,
meillä on aikaa kuivatella kynsilakat.
Morsiamen vierailu
Tytöt tulevat hakemaan minua nuotiolle.
Joku on saapunut kylään.
Kestää hetken, ennen kun ymmärrän,
että jumalaisen kaunis tyttö
on Punan morsian toisesta kylästä.
Hän on ehkä seitsemäntoista.
Istumme nuotiolla toinen toisiimme liimautuneina.
Peilit mekoissamme kimmeltävät nuotion lieskoista.
Vertailemme koruja.
Punan morsian haluaa tietää,
mitkä koruistani sain mieheltäni ja mitkä isältäni.
Mietin hetken, pitäisikö minun kertoa,
että ostin kaikki itse kaupasta.
Sitten valehtelen, että korvakorut sain perheeltäni
ja sormuksen mieheltäni. Se on kultaa, lisään.
Kulta tekee vaikutuksen, mutta korujen määrässä
häviän kaikille nuotion tytöille.
Juomme makeaa teetä ja kikatamme.
Ihastelemme morsiamen paksua lettiä.
Joku hivelee valkoista käsivarttani.
Kun nuotion puut ovat palaneet hiillokseksi,
huomaamme, että ilta on viileä.
Lämmittelemme paljaita varpaitamme
kivillä nuotion ympärillä.
Jalkamme näyttävät samanlaisilta,
kynnet on punaisiksi lakattu, varpaanvälit pölyiset.
Minun ihoni on vain hieman vaaleampi.
Torilla
Huivini jää kiinni taustapeilin irronneeseen
koukkuun, kun astun alas moottoripyörän lavalta.
Kiskaisen nopeasti huivin takaisin pääni yli
suojelemaan kasvojani kuin häveten alastomuuttani.
Kylän naiset olivat korostaneet minulle,
kuinka torilla on käyttäydyttävä.
Tytöt olivat pujottaneet käsirenkaita kyynärpäihini
saakka ja yrittäneet saada minut täyttämään
paikalliset kauneusvaatimukset.
Torilla on kuuma ja ympärilläni kymmenittäin
kauppiaita. Yksi myy lehdistä puristettuja lautasia,
toinen kirkkaan värisiä jauheita, jollakin on
edessään muutama kauniisti aseteltu perunakeko.
Temppelin edessä istuu nainen sylissään lapsi,
joka näyttää liian pieneltä elämään.
Katselen maailmaa huivini takaa.
En näe yhtään länsimaalaista,
tai edes kaupunkilaista,
jolla olisi muodikas sari päällään.
Kaikki ovat kuin sadusta.
Rabarinaiset mustissa vaatteissaan
ja näyttävine nenärenkaineen.
Joukossa maleksii muutama
armeijan uniformuun pukeutunut sotilas.
Käännän heille selkäni ja peitän kasvoni huivilla.
Hetken tunnen olevani kaukana kotoa.
Valitsen vihanneksia naiselta,
joka keinuttaa polvella sylissään nukkuvaa lasta.
Poimin jokaisen sipulin yksitellen,
pyöritän niitä huomaamattani käsissäni kuten
viereinen kyläläisnainen.
Olen lauman jäsen ja oppinut nopeasti säännöt.
En edes yritä maksaa
vaan annan Punan miehenä hoitaa asian.
Ostamme vielä kookoksen ja käymme temppelillä.
Itkevien naisten ryhmä kulkee ohitsemme
käsissään kuolleen miehen raskaat vaatteet.
Tori tyhjenee.
Kauppias pakkaa jäljelle jääneet herneenpalkonsa
ja jättää paikkansa temppelin juuressa.
Kerjäläinen siirtyy sivummalle.
Musta vasikka jää kiertämään samaa kadunkulmaa.
Leski valkoinen sari yllään kantaa tarjotinta,
jolla on kuusi kynttilää.
Hän vie valoa jokaiselle kadun jumalalle.
Ganeshalle, Shivalle, Parvatille
ja punaiseksi töhritylle kivelle,
jota minun on mahdoton tunnistaa.
Kaikki tuntuu olevan menossa jonnekin.
Aurinko katoaa temppelin taakse,
koira kuolee viemäriin,
vanhus palaa tuhkana taivaalle
ja lehmä huuhtoutuu pyhään jokeen.