Ensivierailu kylään kutchissa
Osa II
Sulhasten isät käyvät kylässä
On ilta. Istumme majassa kuten aina.
Puna nojaa seinään ja soittaa huuliharppua.
Manna ompelee yhä pikkupeiliä
kiinni kankaanpalaseen.
Ramila istuu rennosti jalat harallaan,
kuuntelee miesten juttuja
ja väittää välillä vastaan.
Minä keinutan Babia sylissä ja kuuntelen,
melkein ymmärrän kaiken,
vaikka meillä ei ole yhteistä kieltä.
Gorba pyytää minua sijaamaan vuoteet kanssansa.
Nostamme seinänvieren värikkäästä pinosta peittoja.
Rikkinäisimmät levitämme lattialle patjoiksi.
Tyynyjen pinnat hohtavat
öljyttyjen hiusten jäljiltä mustina.
Peitot ovat raskaita.
Yllättäen Kumba avaa oven.
Sumarkaka nousee kiireesti ylös ja menee ulos
tervehtimään kahta valkoturbaanista miestä.
Katson ovenraosta. Miehillä on suuret viikset
ja he näyttävät arvokkailta.
Berma vetäisee huivini peittämään paremmin
kasvojani. Olin tuijottanut liian julkeasti.
Manna ja Gorba singahtavat pystyyn,
suoristavat mekkonsa, sipaisevat hiuksiaan ja
rientävät keittiörakennukseen valmistamaan teetä.
Ramila käy hakemassa laukustani
kasan Marianne-karkkeja.
En ymmärrä heti mistä on kysymys.
Bai kertoo, että tyttöjen sulhasten isät
ovat saapuneet vierailulle.
Olemme kaikki jännittyneitä,
istumme hiljaa, aika kuluu.
Sitten Kumba tulee hakemaan minua.
Hän käskee ottamaan valokuvat Suomesta mukaan.
Berma asettelee huiviani ja käskee tiukkaan sävyyn
minua käyttäytymään kunnolla,
verhoamaan kasvot ja puhumaan hiljaisella äänellä.
Kuljen kuunvalon kalventaman pihan poikki.
Astun sisälle majaan,
jossa miehet juovat teetä ringissä.
Kumarran hieman
ja tervehdin kädet yhteen liitettynä, namaste.
Istuudun taka-alalle.
Verhoan huivilla kasvojani
ja siemailen hiljalleen teetä.
Tyttöjen isoäiti puhuu vakavasti miehille.
Ramila ja pikkutytöt ilveilevät minulle
omien huiviensa takaa. Yritän olla tirskumatta.
Sumarkaka pyytää minua näyttämään valokuvia.
Onnistun esittelemään koko sukuni kutchin kielellä.
Näytän kotitaloani ja sitten kuvaa perunakellarista,
joka on lähes kokonaan lumen peittämä.
En tiedä mitä perunakellari on kutchin kielellä,
joten esittelen myös sen talona.
Miehet ovat ihmeissään, sillä lumen alta näkyy vain
katonharja ja pieni ikkuna.
Sumarkaka ottaa tilanteen haltuun
ja ryhtyy kertomaan,
kuinka Suomessa on niin paljon lunta,
että talotkin peittyvät.
Teemme suuren vaikutuksen.
Hämmentyneinä miehet harovat viiksiään
ja välillä nauravat niin että toisen miehen turbaani
keikahtaa korvan päälle.
Sumarkaka antaa meille merkin poistua.
Juoksemme Ramilan kanssa pihan poikki,
paiskaamme oven kiinni
ja heittäydymme vuoteelle nauramaan.
Arkkitehtiopiskelijoiden
moukkamaisuus
Istun majassamme ja napostelen omenan palasia.
Yhtäkkiä majaan marssii tusinan verran
nuoria arkkitehtiopiskelijoita.
He kävelevät sisään riisumatta sandaaleja,
kysymättä keneltäkään lupaa,
vilkaisemattakaan kehenkään.
Ramila ja Babi painautuvat seinää vasten,
siirtyvät sivuun omassa majassaan.
Jatkan istumistani ja omenan syöntiä.
Joku opiskelija kysyy mistä olen.
Suomesta, vastaaan lyhyesti.
Tunnen olevani apina jota tuijotetaan.
Tältäkö Ramilasta ja Babista tuntuu,
kun minä en ole täällä?
Heitä tuijotetaan. Röyhkeästi, lupaa kysymättä.
Häpeän. En oikein tiedä mitä.
Kaltaisteni, noiden opiskelijoiden käyttäytymistä,
tai vain itseäni ja sitä, että oma itseni paljastuu
noissa opiskelijoissa.
Joku pyytää minua näyttämään valokuvia.
Kaivan kuvat kaapista. Levitän ne lattialle
ja vastaan valokuvaajan ylpeydellä kysymyksiin.
Joku haluaa ottaa valokuvan valokuvistani,
sitten joku toinen keksii pyytää minua pitämään
valokuvaa kädessäni, kun hän ottaa kuvan.
Pidän Goran kuvaa kädessäni ja yritän hymyillä.
Ramila katsoo seinänvierustalta
ja näyttää häkeltyneeltä.
Kiusaannun yhä enemmän.
Tuntuu kuin ludialaista osaa itsessäni raiskattaisiin.
Raivostun.
Pakkomyyn opiskelijoille postikortteja.
En sano hintaa
vaan annan heidän tuntea huonoa omaatuntoa,
sillä he eivät halua maksaa kohtuullisesti.
Tuntekoot huonoa omaatuntoa
senkin röyhkeät paskiaiset!
Kun he lopulta lähtevät, suljemme oven
ja sanomme yhtaikaa Ramilan ja Babin kanssa:
”bagal!”
Sitten istumme lattialle
ja pinoamme kuvat sanomatta sanaakaan.
Hetki vanhan naisen kanssa
Me istumme Kaki-nimisen vanhuksen kanssa majan
edustalla. Ramila tuo meille vuohenmaitoon
keitettyä makeaa teetä.
Kaki on pieneksi käpertynyt nainen
ja heijaa itseään hiljalleen, ranteissa ei ole enää koruja.
Minä nojaan majan seinään
ja kiusaan uurastavia muurahaisia tikulla.
Kaki alkaa puhua miehestään, joka kuoli viime kesän
helleaallon myötä. “Haa”, vastaan välillä,
vaikka en ymmärrä sanaakaan, tiedän vain,
että Kakilla on sydäntä kääntävä ikävä.
Sitten olemme taas hiljaa.
Kaki kietoo käsivartensa jalkojen ympärille.
Ryppyiset mustat varpaat
hivelevät pihan röpelöistä pintaa.
Nojaan käsilläni maahan.
Siinä tuntuu vielä kuuman päivän aurinko.
Kaki hieroo kyyneliä silmistään,
jotka eivät enää näe.
Huomaan ornamentin rapistuneen majan seinästä.
Istuimme taas hiljaa. Aika kuluu,
Kakista on tullut vanha, minusta aikuinen.
Heinäsirkat yhä sirittävät minulle.
Kaki kuuntelee temppelin kelloja, niiden ääni
häipyy yöhön. Kakin mies on poissa, hän itse väsynyt,
ja minäkin olen taas lähdössä takaisin Suomeen.
Paluu Ramilan häihin
Saavun aavikkokylään
juuri iltapäivän kuumimpana hetkenä.
Olen matkustanut toista vuorokautta.
Ensin Helsingistä Frankfurtiin
ja sieltä Mumbaihin.
Monen tunnin odotuksen jälkeen jatkoin matkaani
Mumbaista Bhujiin, pieneen aavikkokaupunkiin,
joka sijaitsee Intian luoteisimmassa nurkassa,
aivan Pakistanin kainalossa.
Kaupungissa on sotilaskenttä,
jonne saapuu vain yksi kaupallinen lento viikossa.
Torstaisin, juuri kun on Ramilan häät.
Vain muutamaa päivää aiemmin
olin ollut häissä Suomessa.
Ystäväni Suvi oli halunnut talvihäät.
Hänen pukunsa helmaa koristi valkoinen turkis.
Hääkakku kimmelsi kuin hanki
ja joka paikkaa koristivat
paperista leikatut lumihiutaleet.
Ne olivat tyylikkään kauniit häät,
joissa tädeillä oli juhlahatut
ja käsilaukuissaan kankaiset nenäliinat,
joilla he varovasti pyyhkivät silmäkulmiaan,
jottei puuteri paakkuntuisi.
Nyt olen Intiassa, ja kylässä on häät.
Manna ja Gora, kyläsisareni,
saattavat minut pihan halki.
Majan edustalla naiset kymmenistä kylistä
laulavat valittavalla äänellä.
Laulut kertovat siitä,
kuinka vaikeaa on lähteä omasta kylästä,
sanoa hyvästit äidille ja astua uuteen elämään.
Kuljen halki kimmeltävän huivimeren.
Ramila kyyhöttää majan nurkassa ja nyyhkii.
Kun astun majaan, ilo pilkahtaa Ramilan silmissä,
sitten hän romahtaa syliini ja parkuu raastavasti.
Puristamme toisiamme.
Kyyneleet polttavat poskiamme.
Nämä ovat häät ja Ramilan lapsuuden hautajaiset.
Gora ja Manna irrottavat kaulaani puristavat kädet.
Yksi sormi kerrallaan he irrottavat otteemme
toisistamme. Meidän ei tarvitse koota itseämme.
Me saamme romahtaa. Meidät autetaan ylös,
irti repivästä tunteesta.
Ulkona miehet rakentavat hääkatosta.
Solmivat kankaita, virittävät valoja
ja puhdistavat paikkaa pyhälle tulelle.
Nuotiolla kiehuvat kattilat.
Veitset on teroitettu. Perunat halkeavat
ja sipulit kirvelevät kuorijoiden silmiä.
Minä katkon päitä kiiltäviltä munakoisoilta
ja heitän ne kattilaan.
Chilit upotetaan mukaan siemenineen.
Kaiken on maistuttava vahvalle.
Tee on makeaa ja oopiumilla maustettua.
Kun ilta pimenee, sykkii valot katoksessa
ja pyhä tuli sytytetään.
Sulhanen istuu valtaistuimessaan.
Ramila saatetaan majasta.
Hän on kauttaaltaan verhottu.
Huivin takaa hän näkee ensimmäisen kerran
sulhasensa, valitun miehen,
jonka kanssa hän tulee jakamaan loppuelämänsä.
Seitsemän kierrosta tulen ympärillä on pitkä matka.
Ne ovat Ramilan viimeiset askeleet kotikylässä,
ensimmäiset loppuelämässä.
Liitto on solmittu. Suvut ovat yhdistyneet.
Yö on pitkä. Itku muuttuu lauluksi.
Hameiden peilikoristeet välkkyvät
nuotion loimussa.
Rannerenkaat kilisevät ja lapset nauravat.
Miehet lyövät korttia majassa, joka on savusta sakea.
Lattialla kahisee arvottomia seteleitä.
Pieni poika voittaa tuhansia ja on illan sankari.
Myöhemmin pieni voittaja väsyy,
painaa päänsä isänsä syliin ja nukahtaa.
Savu majassa laskeutuu
ja sulhasen turbaanin vilkkuvalot sammuvat.
Seuraava aamu nousee kirkkaana.
Valo kirvelee itkeneitä silmiä.
Kaikki tietävät, että on Ramilan lähdön päivä.
Ilma kihisee kuumuudesta ja
tuskan malttamattomasta odotuksesta.
Kun on aika, Ramila tuetaan jaloilleen,
kulkemaan miehensä perässä, pois kylästä.
Matka pihalta kyläaukiolle on pitkä.
Jokaisella askeleella tuska tiivistyy.
Nyyhkytys muuttuu itkuksi.
Naisten katseet vakavoituvat.
Miehet romahtavat.
He sulkevat Ramilan syliinsä, itkevät raastavasti,
siunaavat, parkaisevat tuskansa ulos
ja lopulta päästävät irti.
He menettävät Ramilan, rakkaan tyttären,
siskon, kylän raitilla nauraneen lapsen.
Kun Ramila on lähtenyt, kylä on hiljainen.
Istun nojaten majan karheaan seinään.
Tunnen, kuinka jokainen soluni on uupunut.
En ole koskaan aiemmin kokenut olevani niin
läsnä tunteissa, jotka ovat niin tosia.
Teelasi polttaa sormiani.
Mietin voinko enää ottaa tosissani
valkoiseen huntuun sonnustautuneita morsiamia
tai morsiamen ryöstöä suviyössä.
Siemaisen teetä,
se ei maistu enää makealle oopiumille.
Lähtöpäivän aamuna
Herään, makaan paikallani
ja katson kattopilarista roikkuvaa esinettä,
olen katsonut sitä joka aamu,
enkä vieläkään tiedä mikä se on.
Siinä on keltaista muovia, nyöri joka kiertää
ja tupsu, johon pöly on kerääntynyt.
Minulla on haikea olo, tiedän että lähden tänään.
Menen keittiörakennukseen juomaan teetä.
Nuotio palaa nurkassa. Kattilassa on maitoa.
Kyykin nurkassa savun alapuolella
ja lämmitän käsiäni kupissa.
Sitten nousen ja lähden kävelemään
tuttua reittiäni. Otan kamerani mukaan,
vaikka kaikki on jo kuvattu moneen kertaan.
Sanon huomenta jokaiselle,
Virabaille, joka lakaisee majan edustaa,
Nitalle, joka pyytää minua teelle, Kakille,
joka istuu omalla paikallaan majan edustalla.
Kävelen temppelille.
Pieni poika laulaa jumalalle hiljaa hymisten.
Hiivin ohitse,
sillä laulu ei ole tarkoitettu maallisille korvilleni.
Samabai keittää nuotiolla teetä ja vinkkaa minulle.
Otan kutsun vastaan.
Nuotiossa palaa kankaasta jäänyt riekale,
sen kultakirjailut ovat muuttuneet mustiksi,
mutta kuviot voi yhä nähdä harmaata,
hiiltynyttä pohjaa vasten.
Nousen, ennen kun Samabai pöyhii
kepillä kuvion rikki.
Kävelen kahden majan välistä,
valo osuu rapistuneeseen kuvioon seinässä.
Otan siitä kuvan, muistoksi siitä,
että se on olemassa.
Mietin, onko tämä se hetki,
kun ymmärtää, ettei enää palaa
tai kun palaa, kaikki on muuttunut.
Tuntuu kuin jokin aikakausi olisi loppunut
jo hetki sitten.
Haistan sen palavien roskien tuoksusta.
Paluu kylään ilman hurmosta
Ensimmäistä kertaa tulen kylään
ilman pienintäkään hurmosta.
Vaikka kuinka vedän ilmaa sieraimieni kautta sisääni,
en haista eksoottisen kylän tuoksua,
ainoastaan haalistuneen muiston siitä.
Mietin, kuka meistä on muuttunut eniten,
Intia, tämä kylä vai minä itse.
On kuin kohtaisi entisen rakastetun
vailla pienintäkään kiihkoa,
odotusta yllätyksestä
tai edes muistojen herättämää sykäystä
menetetystä intohimosta.
Lähes kaikki on kuitenkin ennallaan.
Naiset kirjailevat kankaita,
miehet puristavat varpaillaan puunpaloja,
jota veistävät, lapset juoksevat pihoilta toisille
ja tulevat aina välillä kinuamaan laukustani
Marianne-karkkeja.
Ruukuissa on vettä ja tarjottava tee makeaa.
En tiedä, olenko surullinen vai onnellinen.
On kuin olisi ratkaissut arvoituksen,
jonka pohtiminen tuotti suunnattomasti riemua.
En edes tiedä, rakastanko tätä kylää nyt enemmän
vai vähemmän. Se tuntuu vain olevan arkisempi
osa minun elämääni, koruttomasti, itsestäänselvästi
ja vailla hurmosta.
Kameli hölkyttelee kaivon ohitse,
sen alahuuli lerpattaa askelten tahdissa.
Se näyttää hassulta kuten kamelit aina.
Kaivon hanaan ei vieläkään
ole laitettu muoviputken palasta.
Enkä halua laittaa sitä siihen enää itsekkään.
Yhtäkkiä Ludia tuntuu jälleen samalta kuin ennen.
Mietin, mikä minun oli,
kun kaikki tuntui mitättömältä.
Kyynisyys, siitä oli kyse.
Tottumista, turtumista,
lapsen silmillä näkemisen menettämistä.
Vaikka minä toistuvasti lähden Ludian kylästä
ja palaan sinne, ei kylä lähde minusta.