Joki yhä virtasi,
vaikka ilma tuoksui pakkaselle.
Kännykkä soi.
Siskoni ääni oli vakava ja se värisi pelosta.
Kuulin, että isäni on joutunut leikkaukseen
ja tila on kriittinen.
Jalka vietäisiin,
eikä hänestä tuskin olisi enää eläjäksi.

Romahdin.
Taivas tippui ja maa imi minut itseensä.
Metsä kuoli ympärilläni.
Saniaiset kaatuivat,
lehdet makasivat maatuvina maassa,
oksat roikkuivat mustana virran yllä.
Näky sai minut ajattelemaan Tuonelan virtaa.

Ei ollut tuulen virettä,
ei merkkiä elämästä.
Kuljin kohti kotia lijynpainavin jaloin.

Käperryin sänkyyn vällyjen alle.
Kuuntelin sydäntäni,
joka kääntyi kuoleman puoleen.
Armoa.
Ymmärsin, että kuolema on nyt ainoa armo
– ja silloin minä itkin.

Me tulimme sairaalaan,
heräämöön, jossa isäni ei koskaan tulisi heräämään.
Suusta työntyi putki, rinnassa teipattuja lätkiä,
kädessä kanyyli ja ympärillä putkia ja letkuja,
tippapulloja ja piikkejä, koneita,
jotka mittasivat elintoimintoja ja mittareita,
joissa histogrammit muuttivat muotoa
ja numeroita, jotka vilisivät.

Isä nukkui.
Nukkui kuin yöllä omassa sängyssään.
Minä katsoin häntä ja ajattelin vanhaa tiibetiläistä
viisautta: koskaan ei tiedä kumpi tulee ensin,
huominen aamu vai seuraava elämä.

Siskoni silitti isän kättä ja sanoi:
– olet rakas.
Minä kerroin mitä minun oli pyydetty sanomaan.
Äitini, isäni ensimmäinen vaimo,
oli lähettänyt rakkaita terveisiä,
kiittänyt yhdessä eletystä elämästä ja sanonut,
että taivaassa te kohtaisitte
ilman tuskaa tai katkeruutta.
Vanhempi tyttäremme
oli pyytänyt minua kertomaan,
että olet rakas ja tärkeä vaari.
Nuorempi käski kysymään,
kuka muuttaa taloosi asumaan,
kun kuolet.

Koskin isäni rintaa.
Iho oli sileä, lämmin ja pehmeä.
Sitä vasten minä painauduin, kun olin lapsi.
Silloin, kun isäni kantoi minua
kirpeässä pakkassäässä pyyhkeeseen käärittynä
saunasta kotiin,
pidin silmiä kiinni,
jotta hän luulisi minun nukkuvan.
Hän tiesi, etten nuku, mutta halusi kantaa.

Nyt minun on käveltävä itse.

Silitin isäni poskea.
Silmät olivat turvoksissa samalla tavalla
kuin aikoinaan suurien juhlien jälkeen.
Juhlien,
joihin tultiin kaukaa ja läheltä,
kävellen ja kärryillä tai laskuvarjolla hypäten.
Juhlien, joissa raikui nauru,
jätkänkynttilät roihusivat,
sikaa syötiin ja shampanjalla huuhdeltiin suu.

Aamulla isä retkotti boxereissa punaisella tuolilla
ja kuunteli runonlausuntaa.
Siemaili tasoittavia ja hymähteli tyytyväisenä.
Nyt oli kylä ilojuomalla uitettu ja
riemu kansan muistiin raaputettu.

Isäni huokaili nyt tyynesti, kuin unta nähden.
Muistellen niintä aikoja,
kun elämä kriisin jälkeen jälleen kukoisti.
Suurin katkeruus oli väistynyt sivuun.
Isä löysi uuden rakkauden,
kumppanin joka oli vahva hänen laillaan.

Hän sai uuden kumppaninsa myötä
elämäänsä poikia, joista oli aina haaveillut.
He narrasivat kaloja jäämerellä
ja ravasivat ryteiköissä kruunupäiden perässä.

Minä katsoin isääni pitkään.

Ajatuksissani vilisivät viime päivien jaetut hetket:
Hän käski minun olemaan hiljaa,
kun kertoi mihin talo pitää rakentaa.
Me kinastelimme siitä,
pitääkö pakolaisten syödä riisipuuroa tai siitä,
pitääkö vaahteranlehdet haravoida
vai ajaa ruohonleikkurilla silpuksi.
Viimeiset sanat mitä isäni minulle sanoi oli:
ajakin se auto varovasti tallista ulos.

Nyt, kun katsoin häntä,
en tuntenut tarvetta mittelöidä.
Minä vai katsoin ja tunsin suurta kiitollisuutta,
syvää myötätuntoa ja varauksetonta rakkautta.

Kun lähdimme, sanoin isälleni: älä pelkää.

Seuraavana iltana kävelin jälleen metsässä.
Isää ei enää ollut.
Metsä oli musta, elämän hylkäämä.
Vanha petäjä makasi murtuneena maassa,
oksat roikkuivat revittyinä,
kielon lehdet maatuivat hiljaa.

Nousin paljaan kallion laelle.
Metsä piirtyi graniitin harmaata taivasta vasten.
Se oli isäni metsä.
Kaikki maailman metsät olivat hänen.
Hän omisti ne rakkaudella,
sillä vain rakkaudella voi todella omistaa.
Se oli asia, jonka isäni joskus unohti,
niin kuin me kaikki unohdamme.

Metsät, luonto,
jokainen uljaana kasvava mänty,
kepeänä keinuva koivu,
oksalla laulava lintu,
auringon säteet latvustossa,
aamu-usvassa tuoksuva heinä
– ne ovat isäni perintö minulle.
Pilvien raosta näin galaksin rippeitä.
Tähtien vyö kaartui maailmamme yllä.
Minä tiesin sen,
vaikka en synkkyydessä sitä nähnyt.
Isäni elämän kaari tuli päätökseen,
eikä yhtään päivää jäänyt elämättä.
Ymmärsin sen ja tiesin, että niin on hyvä.

Sanotaan,
että miehen pitää saada lähteä
miehenä miehen elämästä.
Isäni lähti miehenä.
Kaatui saappaat jalassa,
vaikka jalka oli viety.