Kadun lapsi
Delhin katujen hulina on hiljentynyt
yhdessä hiipuneen valon kanssa.
Basaarien kauppiaat ovat pakanneet nyyttinsä,
kultasepät vetäneet kalterit näyteikkunoittensa eteen,
temppeleiden rukouskellot ovat hiljentyneet
ja jumalat laitettu nukkumaan.
Istun riksassa matkalla Palnan lastenkodista
hotellille. On myöhäinen ilta.
Pysähdymme liikennevaloihin.
Liikenneympyrän kivetyksellä istuu lapsi,
tuskin kuusivuotias.
Olen hänestä vain puolen metrin päässä.
Hän katselee jonnekin muualle.
Silmät rähmässä, hiukset pölystä harmaana.
Pienillä käsillään lapsi koskettaa rinnuksiaan,
jota peittää risainen t-paita.
Sitten hän ujuttaa sormensa paljaitten reisien väliin.
On kylmä, eikä hän yhäkään huomaa minua.
Hetki sitten lastenkodissa seurasin,
kuinka hoitajat auttoivat lapsia,
taluttivat heidät pihalle pienissä letkoissa,
kantoivat sylissään, paijasivat, ruokkivat ja hellivät.
He rakastavat yhtä lailla kaikkia,
terveitä ja vammaisia.
Heitä, jotka liikkuvat vain vähän sängyistään
ja jotka tuskin koskaan tulevat saamaan uutta kotia.
Olen oppinut, kuinka hylätty lapsi hakee huomiota:
pienet kädet tarttuvat kiinni käteen, reiteen,
hameen helmaan, hiuksiin ja mihin vain,
mistä saavat otteen. Silmät katsovat suoraa silmiin.
Ne keimailevat ja loistavat kuin aurinko
tavoittaakseen edes yhden katsekontaktin.
Olen kuullut ja oppinut tuntemaan
pimeitten käytävien uupumattoman temmellyksen.
Riemun, joka ei välitä siitä, ovatko he hyljättyjä
vai eivät. Leikki ei lopu, se kiertää puuta,
hyppää penkiltä alas ja juoksee kulman taakse,
mistä se kurkkaa kikattaen.
Nyt istun riksassa ja kaivan kukkarostani
jonkun nuhjuisimmista seteleistä.
En edes katso mikä se on, mutta tiedän,
ettei se ole edes euron arvoinen.
Koputan varovasti lapsen olkapäätä ja ojennan rahan.
Hän tarttuu siihen ja ottaa kasvoilleen kerjäläisen
naamion. Minä olen ohittanut nuo kasvot tuhat kertaa
ja tulen ohittamaan ne joka ikinen päivä,
kunnes lentoni vie minut täältä pois.
Tiedän, etten näe, jos en suostu näkemään.
Näkeminen satuttaa.
Kun liikennevalot vaihtuvat, alan itkeä.
Nojaan taaksepäin
ja pyyhin silmiäni huivin liepeeseen.
Riksakuski vilkaisee minua peilin kautta.
Ei osanottavasti, ei kysyvästi, katsoo vain
ja jollakin eleettömällä tavalla antaa luvan itkeä.
Tänään Palnan lastenkodissa
opin myös tyttäreni Devin leikit.
Sen, kuinka purkkiin laitetaan tavaroita
ja ravistellaan ne pois.
Sen, kuinka juostaan nurkkaan,
nostetaan kädet kulmaa vasten
ja sivellään seinän karheaa pintaa.
Tongitaan viemäriä ja ihmetellään roskia.
Kun sanoin ”ei!” ja laitoin käteni roskien eteen,
pieni käsi tarrasi ja repi koko elämän vimmalla
yhden sormen kerrallaan irti.
Minä opin lapsen voimasta ja tahdosta,
joka voitti omani.
Nyt katson ulos riksasta. Kameli hölkyttelee vastaan.
Sen alahuuli lerpattaa askelten tahdissa.
Se näyttää hassulta kuten kamelit aina.
Tien laidassa skootterin päällä
nuoret nojaavat toisiinsa
ruumiit kielletystä himosta täristen
ja katseet täynnä ahmivaa halua.
Hattukauppiaan myyntipaikka on tyhjillään.
Hän on käpertynyt puun alle nukkumaan
yksinään nyssäköineen.
Riksakuski hyräilee rakkauslaulua
jostakin hindielokuvasta.
Tänään tyttäreni Devi oppi sen,
että minä olen hänen ja hän minun.
Kun hoitajat kiusoittelivat
ja yrittivät ottaa hänet pois sylistäni,
Devi alkoi itkemään.
Kun sain lapseni takaisin syliini,
hän tarrasi kaulastani kiinni, kääntyi pois hoitajista
ja painoi nyyhkyttävän päänsä rintaani vasten.
Hoitajat nauroivat hellyydellä.
Minäkin nauroin, vaikka silmistäni poltti kyyneleet
ja sieluni kipristeli, liikutuksesta,
hellyydestä, kiitollisuudesta.
Mielessäni sanoin: Voi rakas lapseni, kunpa tietäisit,
miten varma olen rakkaudestani sinuun.
Riksa pysähtyy. Maksan ja kävelen sisälle hotellille.
Uupuneena. Helle ja pieni ihminen on vienyt päiväni.
Nuoruus asuu yhä naapurihuoneessa. Laulu ja
Om-mantra kuuluvat marmoriseinän lävitse.
Avaan kylpyhuoneen oven.
Makea tuoksu työntyy ilmastointikanavista.
Minä istun pöntöllä ja nuuhkin nuoruutta.
Sitten pesen kasvoni
ja suljen kylpyhuoneen oven perässäni.
Kaadun sänkyyn ja nukahdan Devin kuva sieluni
silmissä. Aika on muuttanut muotoaan.
Palnan lastenkodissa ei ole mennyttä
tai seuraavaa hetkeä. On vain nyt.
Tuuditan lastani sylissäni tunnin, toisen, kolmannen.
Seitsemän kiloinen pienokainen
ei tunnu edes höyhenen painoiselta,
vaan sielulta, joka nostaa minuakin ylöspäin.
Devillä, lapsellani on Intian aika.
Minä opettelen sitä nyt
ja haluan elää siinä ajassa lopun elämääni.
Lapsiperheen arki
Neljä vuotta on kulunut siitä, kun ensimmäisen
kerran saavuimme Devin kanssa kotiin Suomeen.
Nyt kolme kuukautta on kulunut siitä,
kun palasimme Laxmin,
Devin pikkusiskon kanssa Intiasta Suomeen.
Talvi meni Intian arkea eläen
Palnan lastenkodissa.
Laxmi tuntui alussa pieneltä, itkevältä kääröltä,
jota kantelin viikko toisensa jälkeen
pitkin Palnan puutarhaa.
Epätoivoisena anelin,
että hän hyväksyisi minut äidikseen.
Kuin ihmeen kaupalla viikkoa ennen paluuta
Laxmi sai tarpeekseen vauvana olemisesta
ja kasvoi yhdessä päivässä
ikäisekseen pieneksi tytöksi.
Hän kaatoi pullollisen vettä päähänsä,
murskasi keksipaketin kantapäällään
ja juoksi karkuun nauraen ja kikattaen.
Kun saavuimme Suomeen,
oli kevät karuimmillaan.
Julmassa valossa puut tönöttivät lehdettöminä
kuin luurangot, maa oli mustaa
ja menneen kesän hajuista.
Onneksi luonto heitti yllemme
kevään viimeisen lumisateen ja hetkeksi
luonto muuttui satumaisen kauniiksi
ikään kuin kertoen,
kuinka kaunis voi olla tämä karu pohjoinen maa.
Laxmi seisoi pitkään keittiön ikkunan ääressä,
painoi kädet ruutua vasten ja ihmetteli kylmää lasia.
Kun menimme ulos, hän kiemurteli toppahaalareissa
ja heitti hanskat päättäväisesti pois,
päästyään kinoksen päälle hän innostui
ja kahmi kaksin käsin lunta suuhunsa.
Muutamassa päivässä Laxmi otti kodin haltuunsa.
Portti, jonka olimme virittäneet rappusiin,
osoittautui hänelle pikemminkin haasteeksi
kuin esteeksi.
Hän sujahti sen alta muutaman päivän kuluttua
ja viikon päästä hän jo avasi portin lukon
ja laittoi sen perässään kiinni.
Pieni arka tyttäremme on todella osoittautunut
olevansa suuri huijari, nokkela pieni neiti,
joka tekee mitä itse haluaa.
Minun sydämeni syke pysyy korkeana,
kun yritän ennakoida tulevia katastrofeja,
kuten estämään Laxmia
työntämästä tikkuja pistorasiaan,
kapuamaan avonaisesta ikkunasta ulos
tai nousemaan syöttötuolin kautta
kaapin päälle seisomaan.
Kerran olen soittanut myrkytyskeskukseen,
kun Laxmi tempaisi lasillisen lattiavahaa
ja toisen kerran herännyt paniikissa yöllä,
kun Laxmi oli kadonnut.
Onneksi sillä kertaa hän nukkui tyytyväisenä
sängyn alla ja imi peukaloa.
Lukemattomia kertoja
olen onkinut tyttäreni wc-pöntöstä,
jonne hän on tipahtanut
koska ei halua istua enää potalla.
Tämä kaikki voisi tuntua rankalta,
ellei Laxmi säteilisi niin suunnatonta
iloa ja energiaa.
Yksi kotiäidin viihdykkeistä on seurata,
kuinka puhe kehittyy.
Laxmi kertoo ruokapöydässä meille usein tarinoita:
kento ka lee, pele taana ka laa. Tono tono, kaa haa!
Katsomme Devin kanssa toisiamme kysyvästi
ja nyökkäämme Laxmille.
Ensimmäinen suomenkielinen sana oli auto.
Hieman myöhemmin tuli äiti.
Se lämmitti äidin sydäntä,
vaikkakin äidiksi kutsuttiin myös isää,
Deviä, mummia, naapurin rouvaa
ja K-kaupan kassaa.
Asia, jonka olin muutamassa vuodessa unohtanut,
oli piilotusleikin suosio.
Me leikimme sitä jatkuvasti.
Säännöt menevät niin että
Laxmi piilottaa mitä tahansa tavaroita.
Minä etsin niitä, kun huomaan niiden kadonneen
tai sitten löydän niitä sattumalta.
Tähän mennessä olen löytänyt ainakin seuraavat asiat:
pyykkipojan puurolautasesta,
perunan kuorimisveitsen Joukon kengästä,
pirisevän kännykän parvekkeen lattialankkujen alta
ja kakkavaipan jääkaapin pakastelokerosta.
Kadoksissa ovat ainakin yksi luottokortti,
nuken haalarit, Afrikan tähti -nappula,
avaimet ja lähes kaikkien sukkien parit.
Eilinen ilta oli yksi lapsiperheen idylleistä,
sellainen, jonka ymmärtävät idylliksi vain ne,
joilla on lapsia.
Olin viemässä tyttöjä nukkumaan.
Devi olisi halunnut lukea Tatua ja Patua.
Laxmi tunki syliini Elokuvakäsikirjottajan opasta.
Minä yritin ehdottaa, että lukisimme iltasaduksi
kirjaa puutalon ulkomaalauksesta.
Ennen kuin ehdimme aloittaa mitään kirjoista,
huomasin Laxmin repivän seinästä
nastoilla kiinni olevaa kangasta.
Noukin nastoja sängystä,
kun Devi alkoi irrottamaan hammasta suustaan.
”Voisiko se hammas odottaa huomiseen”,
yritin ehdottaa. ”Ei, se naksahti jo,
ja suussa maistuu veri”, Devi vastasi.
Kun katsoin Devin suuhun, oli Laxmi riisunut
vaipan ja yritti tunkea sitä päähäni.
Hieman myöhemmin tilanne rauhoittui,
ja kaikki hiljenivät.
Makasin silmät kiinni ja ajattelin, että olisi
mentävä lukemaan ne 32 avaamatonta meiliä.
Kun yritin nousta, huomasin jonkun tunkeneen
nallen nimeltä Sääli kainalooni.
Devi nukkui niin lähelle painautuneena,
että kiharat kutittivat kaulaani.
Laxmi oli kietonut molemmat kätensä
käsivarteni ympärille
ja imi tyytyväisenä peukaloaan.
”Olkoon”, huokasin
ja muistin lähes satavuotiaan isoäitini sanat:
”Kaikesta huolimatta, ja ehkä juuri siksi,
kauneinta aikaa elämässä on se,
kun lapset ovat pieniä.”