Kello on 5.30, kun ylitän padotun pyhän joen.
On yhä pimeää
eikä aamun sarastuksesta näy merkkiäkään.
Vain muutama tähti loistaa saastepilven lävitse.

Rannassa, vanhan kaupungin puolella,
sykkivät kukkatorin valot.
Sillalle on parkkeerattuna muutamia
kuorma-autoja, joiden kukkalasteja yhä puretaan.

Jos olisin halunnut kokea tämän koko näytöksen,
olisi minun pitänyt herätä jo aamuyöllä
puoli neljän aikoihin.
Silloin olisin nähnyt, kuinka kuorma-autot
työntyvät sillalle, tööttäävät ja tuuppivat toisia
päästäkseen parhaalle paikalle lähelle toria.

Kukkabisnestä hallitsevat muslimit.
Työ siirtyy sukupolvesta toiselle.
Taidot imetään äidinmaidosta
ja valmiisiin verkostoihin kasvetaan.
Täällä harva miettii, mitä heistä tulee isona.
Elämän polut ovat viitoitetut
jo kauan ennen syntymää.

Kauppahallissa myyjät istuvat avattujen
kukkasäkkien keskellä ja huutelevat hintoja.
Ainoastaan kukinnot ovat myynnissä.
Varsia ei halua kukaan.
Ruusuissa on piikkejä,
eikä tänne tulla ostamaan kipua, vaan kauneutta.

Kun ostaja löytyy, kukat kahmitaan
kaksin käsin säkistä ja tungetaan muovipussiin,
joka sitten punnitaan.
Ruusut vaihdetaan seteleihin,
ja joku saa rahat päivän chapatileipään.

Torialueella kauppahallin edessä
kukkien sitojat ovat löytäneet paikkansa.
He istuvat pienissä kehissä
ruusu- ja neilikkaröykkiöiden ympärillä.
Kaikkien kädet kieputtavat kiivaasti naruja,
jotka sitovat kukat seppeleiksi.

Neilikoista muodostuu pitkiä keltaisi köysiä,
ruusuista ja jasmiineista nauhoja,
joilla koristellaan juhlaportteja ja hääautoja.

Kauneimmat seppeleet tehdään
tuoksuvista jasmiineista ja punaisista ruusuista.
Jotkut lisäävät niihin muovihelmiä
ja metallikilluttimia.
Ne viedään temppeleihin,
tekijöilleen vieraille jumalille.

Ilma tuoksuu kukkien medelle, makealle
ja huumaavalle kuin eksoottinen parfyymi.
Siihen on sekoittunut kantajien ihosta kirvonnut hiki,
ohikiitävien autojen pakokaasu,
nukutun yön jälkeinen virtsa
ja eilisten ruusujen mädäntynyt haju.

Mikään tässä paikassa ei ole hyvää tai pahaa,
vaan täydellinen sekoitus kaikesta.
Kauppiaat ovat kiivaan ystävällisiä.
He haluavat lähes aggressiivisesti olla kavereitani
ja kysellä kysymyksiä, joiden vastauksilla
ei kenellekään ole mitään merkitystä:
– Which country?
– Finland
– Good, America.
– No, Europe.
– Yes, Europe is good country.

Selviydyn hymyilemällä
tai ottamalla muutamia turhia kuvia.
Näytän ne kuvatuille ja kehumme niitä yhdessä.
Hymyilemme, nauramme
ja jaamme pienen hetken elämästä.

Pieni poika lyöttäytyy seuraani.
Hänen silmistänsä loistaa himmeä uteliaisuus,
hauraus ja ymmärtämättömyys.
Ruuassa ei tainnut olla riittävästi proteiinia
tai ehkä hän vain ei ollut läsnä,
kun elämän lahjoja jaettiin. Leikimme hetken.
Teen hassuja ilmeitä ja hän toistaa ne perässä.

Sitten lähden vaeltamaan kauemmaksi,
sinne mihin riksat on parkkeerattu
ja missä ihmisiä istuu kehässä yhä harvemmassa.
Tunnelma on toisenlainen,
kiihkon tilalla on sekavaa epätoivoa
ja huojuvaa uhkaavuutta.
Nuori mies lähestyy ja rikkoo reviirini.
Haistan kotipolttoisen viinan,
johon on sekoittunut paanin mausteinen tuoksu.
Arvuuttelen mielessäni, onko tuota töhnäistä tilaa
edeltänyt edes pieni nousuhumalan ilo.

Kello on kahdeksan ja palaan kauppahallille,
missä show alkaa olla ohitse.
Lattioille tippuneet kukat lakaistaan
ja ne muuttuvat pelkiksi roskiksi.
Vanha mies,
joka on kuulemma juuri täyttänyt kuusikymmentä,
haluaa keskustella.

Mies kertoo elämästään:
rakkaudesta, lapsistaan, tappioista työssään,
kuolemasta, mikä vei kaksi poikaa ja vaimon.
En kysy, mitä tapahtui, en ole kiinnostunut.

Lopulta mies sanoo varovasti,
että haluaisi mennä ulkomaalaisen kanssa naimisiin.
Kieltäydyn kunniasta.

Kävellessäni pitkin siltaa pois kukkatorilta mietin,
että tämä paikka on mielipuolinen aivan kuten
koko maa – ja itse asiassa koko maailma.