Älä vielä.
Minä lupaan kutsua sinut, kun haluan lähteä.

Jos annat minulle vielä aikaa
lupaan polvistua eteesi,
suudella viittasi helmaa
ja ylistää sinua kuin suurinta jumalaa.
Jos haluat, kudon viittasi helmaa pidemmäksi,
jotta näytät vieläkin mahtavammalta.
Lupaan teroittaa viikatteesi niin kirkkaaksi,
että se välähtää sokaisevasti
yhdenkin tulikärpäsen loisteesta
kuin Darth Vaderin miekka Tähtien sodassa,
eikä kenenkään tarvitse epäillä
ettetkö olisi mahtavin kaikista.

Mutta älä tule vielä.

Minä tunnen sinut.
Muistatko?
Tanssin hetken kanssasi.
Suuressa peilisalissasi
sirpaloiduin tuhansiksi paloiksi.
Katsoin sinun pohjattomiin silmiisi,
joissa koskaan ei ole ollut elämän valoa.
Me tanssimme vimmatusti,
kiedoit viittasi ympärilleni
ja minä antauduin hetkeksi kylmään syliisi.
Nöyrryin kuten halusit,
pelkäsin.
En sinua,
vaan sitä, mitä olit viemässä minulta pois.

Istuimme katetussa pöydässä
ja sinä otit esille kymmenen tikkua
joista kolme tiesi kuolemaa.

– Pelkäätkö, kysyit.
– Pelkään, vastasin, ja sinä sanoit palaavasi.

Kaviaari ei enää maistunut, ja osterit
jäivät kipristellen kuolemaan lautaselleni,
burgundilainen viini oli mauttomampaa
kuin viemäreiden väljähtynyt vesi.

Sinä palasit, pyörittelit sormissasi
faaraoiden haudasta varastettua kolikkoa
ja sanoit:

– Tällä pelataan elämästä ja kuolemasta, pelkäätkö?
– Pelkään, vastasin, ja sinä sanoit palaavasi.

Minä hävitin kykyni nähdä.
Pöytä oli tyhjä,
siitä oli kadonnut kaikki,
mitä koskaan olin halunnut,
myös haluni haluta.
Silloin tulit ja laskit pöydälle revolverisi,
jossa kymmenestä sylinteristä vain kolme oli tyhjänä.

– Pelkäätkö, kysyit.
– Ei, en pelkää, en pelkää elää, vastasin.

Silloin sinä päästit minut.
Sain luikkia rotan lailla ulos
peilisalisi viiltävistä raoista.

Tiedän, olet aina kanssani.
Seuraat kaikkialle. Kuljet perässäni
ja piiloudut varjoihin selkäni takana.
Kellosi tikittää jokaisessa solussani.

Selaat sivuja elämänkerrassani sellaisella vauhdilla,
että hädin tuskin ehdin elämään oman tarinani.
Sinä läpäiset seinät ja
kuljet kuin Higgsin hiukkanen.
Käyt kylässä ruumiissani
ja yllytät syntymättömiä lapsia
tekemään itsemurhan.
Kylvät soluja, jotka ovat niin typeriä,
etteivät ne osaa muuta kuin monistaa itsensä.

Sinä kiusaat elämää,
koska sinulla ei sitä koskaan ollut.
Nyt lymyilet juhlasalin verhoissa,
kirkkaassa auringonpaisteessa,
jotta en häikäisyltä sinua näkisi.

Tiedän myös, ettet ole pimeyden ruhtinas,
et poseeraa kuun valossa
tai kuljeskele hautausmailla
– niin satumaiselta kun se vaikuttaakin.
Olet vain renki,
joka niittää satoa kun on aika.
Leikkaat korret,
joiden tähkät ovat helteessä haurastuneet
ja jotka nöyrästi kumartavat,
mutta joskus voimasi vimmassa
katkot myös sellaisia versoja,
jota yhä kurottautuvat kohti valoa.

Nautitko,
kun lapset gootti-naamiaisissaan
kantavat ristiä väärin päin kaulallaan
ja tarjoavat sinulle verta juotavaksi?
Pidätkö muodista,
joka on sinun nimeesi lanseerattu?
Nahkasta ja niiteistä,
kureliivien puristavia nyöreistä,
kuoleman värillä puuteroidusta ihosta,
veren makuisista huulista
ja lävistyksiä, jotka puhkovat lasten kasvot?

Johdat omaa nukketeatteria,
jonka nimesit Elämän tarkoitukseksi.
Siellä heiluttelet uskontojen pikku-ukkeleita,
noita kätyreitäsi jotka kutsuvat viattomia luoksesi.

Nautitko kun pistät Buddhan istumaan
levollisessa asennossa ja sanomaan,
että kaikki on pelkkää kärsimystä,
joten mitäs siitä?
Tai kun tanssitat estradille
hindujumalten loputtoman karnevaalikulkueen,
joka hyppii, heittää kuperkeikkaa ja mantraa,
että kaikki on vain kiertokulkua, mitä yhdestä,
kun toinen on jo tulossa.

Jeesus lienee marioneteistasi narsistisin:
”Minä otin syntinne kantaakseni,
minulla on valta ja kunnia.
Annan teille pääsyliput paratiisiin
kunhan uskotte vain minuun ja vainoatte muita.”

Onneksi keksit pikku Mohammedin,
joka sentään myöntää maalliset himot:
”Minun luonani on kunnon bileet.
Siellä pukeudutaan silkkiin, juodaan
ja naidaan 72 neitsyttä.
Mutta ennen juhlia teette mitä tahdon:
rakentakaa pommeja ja poksauttakaa ne,
jotta saadaan kunnon ilotulitus aikaiseksi,
alistakaa naisia, jotta ne hiljenevät
eivätkä sitten juhlissa jäkätä siveellisyydestä
ja muistakaa silpoa päät kaikilta niiltä,
jotka eivät tahdo tulla juhliini.”

Katson ympärilleni enkä halua luopua mistään.

Tiedän, ei ole aikaa kiertää aurinko sataa kertaa,
mutta haluan silti.
Haluan nähdä olympiatulen syttyvän Sapporossa,
hengittää hiilivapaata ilmaa Helsingissä ja lukea
Luiza Rozovan (tai Putinin lasten) muistelmat.

Sitäkin enemmän haluan nähdä
päärynäpuun taimen kantavan raskaasti hedelmää,
juoda tämän vuoden rypäleistä
valmistettua vuosikertaviiniä,
syödä vielä syntymättömän karitsan maidosta
tehtyä juustoa ja sahata polttopuiksi
kevään vaahterankukista kasvavan puun.

Tahdon nähdä lasteni synnyttävän lapsia
ja kantaa äitini hautaan.
Kulkea hatarin askelin
ja tukeutua ryppyisin käsin rollaattoriin.
Haluan että kuuloni heikkenee niin,
että häly katoaa ympäriltäni
ja näköni sumenee,
enkä voi nähdä muuta kuin valon.

Jos odotat, teen mitä tahdot.

Upottaudun mereen.
Kiedon sinilevälautat käärinliinoiksi ympärilleni.
Hengitän suolaista vettä
ja annan aivojeni sähkökäyrien hiipua
pelkiksi viivoiksi.
Ohitan koralliriutat ja painaudun hämärään veteen
haiden raadeltavaksi,
tai vielä syvemmälle,
sinne missä valaat nukkuvat päät alaspäin.
Laskeudun Titanicin kannelle
ja jään sinne ikuisiin tanssiaisiin
meriheinien hulmutessa ympärilläni.

Tai jos tahdot,
upottaudun syvän meren hautoihin, sinne missä
silmättömät olennot hohtavat pimeässä.
Jään valaan ruumiin syliin odottaen,
että ne nakertavat minut pala palalta,
kunnes jäljellä ei ole muuta kuin
pari molekyyliä ikuisessa kiertokulussa.

Minä kuljen vain yhteen suuntaan
katsomatta taakseni.
Vaikka jokainen askelma on korkeammalla
ja jokainen kivi on liukkaampi,
lupaan etten tartu turvaköyteen.

Kipuan suurelle vuorelle.
Jos sallit, sen laelta katson vielä kerran maailmaa,
jota niin rakastan.
Horisonttia, joka kaartuu ja kertoo,
että kaikki tämä tapahtui pienellä planeetalla,
linnunradan laidalla,
keskellä laajenevaa maailmankaikkeutta.
Siellä, missä atomit törmäilevät toisiinsa,
solut jakautuivat vimmatulla vauhdilla,
missä elämä kerran nousi merestä
ja jonka ihminen päätti tuhota jo kauan ennen
kuin sinusta tehtiin kauhuelokuvien tähti.

Silloin lupaan heittäytyä tuuleen.
Nauttia ohikiitävästä hetkestä lintujen lailla.
Syöksyä mereen kuin Lokki Joonatan
viimeisellä kirjan sivuilla.

Sitten.

Kun aika on,
minä kuljen salin halki,
kumarran syvään edessäsi,
suutelen mustaa maata jalkojesi alla
ja antaudun sinulle täydellisesti.
Saat painaa kalman kohmeiset sormesi
lantioni lihaan ja vetää minut niin lähelle,
että kylmyytesi kasvaa minussa.

Silloin minä tanssin sinun tahtiisi,
voit kuljettaa minua ajan ja maailman yllä,
näyttää minulle kaikki syntini
ja häväistä minut omilla teoillani.

Voit pyörittää minua niin,
että irtoan itsestäni ja sekoittaudun sukuni
ja ihmiskunnan historiaan.

Voin tuntea kaiken mitä on koettu:
aallon, joka pyyhkäisee Thomas Andrewsin yli laidan
ja pakolaiset kumiveneistään Egeanmerellä,
Tsingis-kaanin kädet
jotka levittävät kauhusta täriseviä reisiä,
Brutuksen tikaarin iskun Julius Caesarin kaulalla,
jokaisen juutalaisen kuoleman
ja kaikkien diktaattorien tappion hetkien kauhut.

Kuitenkin lupaan mukautua sinun tahtoosi.
Vaikka taivuttaisit minua niin,
että selkärankani katkeisi
ja menettäisin kaiken mihin koskaan olen uskonut:
totuuden, kiitollisuuden ja rakkauden.

Saat repiä sen irti, uurtaa sydämeni kahtia
ja murskata kurkkuni niin,
että avunhuutoni on vain mustana pulppuavaa verta.

Mutta silloin,
minä pyydän,
suutele minua suulle.

Kun Requiemin viimeinenkin rumpu hiljenee, nostan hupun kasvoiltasi.
Et ole mitään, vain pelkkää tyhjyyttä,
kuva painajaisissani, pelko ajatuksissani
ja autius, mihin tipahdan.