Sitra värähtelee yössä ja pääni sisällä.

Palatsin katolla nostan maljoja maailmalleni
ja maailmalle ympärilläni.
Juon hapanta viiniä, kerjäläisten verta,
haaremin naisten kyyneliä
ja maharadzojen kitkerää virtsaa.
Jokaisessa pisarassa maistuu
jonkun elämän katkeruuden vuosikerta.

Yöperhonen yrittää tehdä itsemurhaa
pöydällä palavassa kynttilässä.
Se polttaa siipensä, palaa tuhkaksi
ja nousee savuna ylös tuulenvireen kanssa.

Vaellan palatsien käytävillä,
astun marmoriin upotettujen kukkien päälle,
hivelen kullatun kaiteen karheaa pintaa
ja kahlaan jalokivien meressä.
Kovien timanttien viilto satuttaa,
mutta kauneuden edessä kärsin hymyillen
kuin ostettu morsian järjestetyissä häissä.

Peilisalissa pirstaloidun tuhansiksi palasiksi,
mutta kaikissa niissä olen täydellinen.

Miniatyyrimaalauksissa maharadjat yhä metsästävät.
He istuvat norsujen selässä, kohottavat keihäänsä
ja ovat valmiita iskemään pelokkaaseen kauriiseen,
uhmaavaan karhuun tai suojeltuun tiikeriin.
Valta maistuu makealta.
Se kiiluu maharadjojen silmissä ja pursuaa ulos
heidän nyöritettyjen vaatteidensa poimuista.

Maalausten rajat tulevat vastaan,
mutta tarina jatkuu seuraavassa salissa.

Sen seiniltä katsovat kymmenet lasisilmät.
Villieläinten päät vailla ruumiita.
Sarvet on kiillotettu, torahampaat hiottu,
mutta päiden sisällä on purua,
joka pölisee ulos korvista, sieraimista
ja katkaistujen kaulojen saumoista.
Turkki on aito, mutta se kuhisee vierasta elämää.
Se on muuttunut koiperhosten kasvimaaksi,
torakoiden kodiksi ja kirppujen pelikentäksi.

Silti kuulen, kuinka eläimet yhä puhuvat.
Hiljaa ja pelokkaasti tiikeri kertoo metsästä,
joka vaihtoi väriä valon mukaan, ruohosta,
joka keinui tuulesta ja taipui tassujen askelista.
Taisteluista, joita käytiin tarpeesta, nälästä
ja pentujen elämästä.

Kuin uhraten itsensä
kauris pudottaa toisen sarvensa.
Vartija syöksyy kohti, lapsi kiljuu,
äiti peittää kasvonsa sariin ja isä pakenee
perheinensä kanttiiniin juomaan Coca Colaa.

Kuulen kuinka kauris kuiskaa:
– Sytytä meidät tuleen,
anna meidän sielumme muuttua savuksi
ja ruumiimme rippeet tipahtaa tuhkana maahan.
Palatsin kattoterassilla lapsi palaa roviolla.
Viimeinen maharadza,
ennen jo kauan sitten menetettyä valtaansa,
ennen kultaista Amexia takataskussaan
ja paljon ennen
ensimmäisen immenkalvon puhkaisemista.

Katto täyttyy turisteista,
kulkukoirista,
riikinkukoista,
äideistä,
kuolleitten perhosten haamuista,
vieraitten jumalten lapsista.
Jokainen äiti tahtoo tehdä satin,
kävellä tuleen lapsi-maharadzan kanssa.
Se on äidin luonto, tehtävä ja tahto.
He tuhrivat kämmenensä huulipunalla,
sillä verinen viilto kädessä satuttaisi liikaa.
Sitä ei tarvita.
Teatteri on päihittänyt totuuden jo kauan sitten.

Äidit painavat kätensä vasten marmorista seinää
merkiksi siitä, että he olivat täällä.
Roviosta nousee musta savu
kuin laittomasti poltetusta roskaläjästä.
Keinokuidut sulavat kiinni ihoon,
muovitimantit valuvat pitkin palavia pöllejä.
Savu tuoksuu tutulle, kuin oma poltettu iho.

Nousen riikinkukon selkään,
se peittää minut pyrstösulkiinsa
kuin näkymättömyysviittaan.
Me nousemme yli savun,
ohi viattoman maharadzan pakenevan sielun.
Aika katoaa.
Olen tässä, heitän kuperkeikkaa äitini kohdussa,
olen kiimainen katse isoisäni silmissä,
keinun kehdossa neandertalilaisten luolassa,
olen alkuräjähdys kaartuvassa avaruudessa.

Kun katson kaukaa, näen vain tähtiä,
jotka syttyvät ja sammuvat.
Kuitenkin niihin mahtuu miljoonia maailmoja.
Dinosauruksia, keisareita, kiviä,
jotka kiehuvat kuumuudessa.

Tipahdan temppelin portaille.
Irvokkaasti hymyilevä Ganesha
istuu portin pielessä
ja kaivaa hampaitaan katkenneella torahampaallaan.
Hän toivottaa minut tervetulleeksi
ja piirtää pyhän merkin otsaani.

Temppeli on auringon hylkäämä,
pimeä ja kylmä.
Sen marmorilattialla kulkee viiruja
kuin verisuonia kalpealla iholla.
Ilma haisee ruusuvedelle,
eilisten uhrilahjojen eltaantuneelle nesteelle
ja rottien pakomatkalle.

Seinien sisällä on kammioita,
niiden edessä kalterit.
Jumalten vankityrmät.
Yhdessä niistä testosteroneista turvonnut
Hanuman huitoo nuijalla tyhjyyttä
ja nostaa vuoren kämmenelleen.
Toisessa Krisna ja Radna
seisovat jähmettyneinä
kuin rakkautensa menettäneet.
Kauimmaisessa kammiossa istuu Laksmi
lootuksen kukalla ja valuttaa käsistään kultarahoja.
Hän kutsuu minut keimaillen luokseen
ja ojentaa jumalten almuja.
Kahmin rahoja kynnet verissä
ja kuola suupielistä valuen,
kuten jokainen ihmisen lapsi.
Laksmi hymyilee yhä ja sanoo:

– Minä olen myös kauneuden jumala,
mutta rahalla sitä et saa.

Alttarin edessä on kivestä veistetty härkä,
sen korvaan voi kuiskata toiveita Shivalle.
Puristan kivistä korvaa molemmin käsin ja huudan:

– Anna minulle uusi kännykkä,
dataa niin, ettei se koskaan lopu,
anna lentolippu kauas, mutta ei takaisin,
anna silkkiä, satiinia, norsun luuta
ja leijonan nahkoja,
anna kaikki pörssimeklareiden rahat
ja ystäviksi vain ökyrikkaita.
Anna Marilynin kasvot, anorektikon keho,
Putinin omatunto,
Maria Callaksen ääni
ja valtaa niin kuin on jumalilla!

Shiva istuu alttarilla.
Niin kauan, kun hän meditoi, ei maailma tuhoudu.
Niin kauan, kun rukoilemme
hän ei avaa kolmatta silmäänsä,
eikä aloita tuhon tanssiaan.
Minä lankean alttarin eteen,
sytytän kourallisen suitsukkeita
ja katson jumalaani silmiin.
Näen kaiken. Illuusioin.
Unen, jota yhdessä katselemme.
Kaikki on vain humalaisen jumalan
loputonta leikkiä.
Minuutta ei ole, tuhkani on yhtä arvotonta
kuin kaikki muistoni, elämykseni ja harhani,
joita niin rakastan.

Shiva, haastan sinut tanssiin!
Tanssitaan Buddhan ympärillä,
viedään lahjoja Jeesus-lapselle
ja silvotaan huurteiset päämme
Muhammedin kuun sirpillä.
Jumalani, kohotan maljani kanssasi.
Minä, joka en ole muuta
kuin kourallinen tuhkaa pyhässä joessa
tai matojen ruokaa ahdistuneessa maassa.
Minä, joka en ole mitään, olen vapaa itsestäni
– ja valmis jumalten juhlaan.
Juo kanssani! Lasken naamioni,
sillä näissä juhlissa tuskin tarvitsen kasvoja.

– Avaa silmäsi! Etkö muka halua nähdä?
Katso minua! Katso tätä kaikkea,
huudan vihaa täynnä pyhälle patsaalle.

Shiva tarttuu minuun tuhansin käsin.
Suitsukkeiden, jasmiinin, myskin, oopiumin
ja kannabiksen sekoittunut tuoksu
kietoutuu ruumiini ylle
ja pukee minut savun viittaan.
Kalterit avautuvat.

Jumalat pakenevat,
luopuvat rooleistaan ja heittäytyvät hurmioon.
Hanuman tanssii ripaskaa,
Krisna hylkää rakastettunsa
ja pyörii piirissä satojen vaimojensa kanssa,
Sarasvati vaihtaa veenansa sähkökitaraan,
Kali kahmii uhrilahjojaan ja jongleeraa kalloilla,
Laxmi tuhlaa loputtomat kultarahansa
ja tarjoaa kaikille kierroksen.

Me juomme tyhjäksi pyhät joet,
kaikkien kirkkojen kastevedet
ja Graalin maljan Pohjanmaan kautta.
Me tanssimme maailman yllä.
Käännämme merivirrat, räjäytämme tulivuoret
ja juoksemme lasten kanssa rotkosta alas.

Kun viimeinenkin tähti on räjähtänyt
ja muuttunut valkoiseksi kääpiöksi,
nousen savuna ilmaan ja olen yhtä kaiken kanssa.
Olen tanssiva meduusa meren sylissä,
jakautuva solu lehtivihreässä,
kavioiden kopina pakenevassa laumassa,
tuoksu lähteneen vaatteissa,
aika mustassa aukossa ja
sama lause kaikissa pyhissä kirjoissa,
mutta tuhkani on raskas tuulessa.