Kauniisti hymyilevä sielu
Kirjoittanut
Magi Viljanen
Kuvittanut
Petra Ojanen
Korkealla pilvien yläpuolella asuvat Luoja ja hänen apulaisensa Sielun Lähetti ja Herra Kohtalo. Päivät pitkät Luoja makoilee pilvityynyillä ja seuraa maailmaa sen alapuolella. Kun puut pyytävät tuulta, puhaltaa Luoja niiden suuntaan. Hajamielisten ihmisten hukatessa tavaroitaan Luoja siirtää ne takaisin paikoilleen.
Sielun Lähetti hoitaa Luojan puutarhaa. Sen laajoilla pelloilla kasvaa uusia sieluja ja suuressa valkeakukkaisessa puussa syntyy uusia enkeleitä. Valmiit sielut Lähetti kerää koriin ja jakaa ne alas maailmaan. Hän tiputtaa sielut maailmaan äideille, jotka odottavat niitä. Äitien luona sieluista kasvaa oikeita ihmisten lapsia.
Eräänä päivänä Lähetti huomasi puutarhassa hymyilevän sielun. Se oli kauniimpi kuin yksikään hänen näkemänsä sielu. Sen suurista silmistä heijastui koko maailma ja sen hymy oli niin lumoava, että se olisi voinut sulattaa koko maailman kylmyyden. Lähetti nosti hymyilevän sielun koriinsa. Siinä samassa hän ymmärsi, että joutuisi tiputtamaan sielun maailmaan, eikä enää koskaan näkisi sitä puutarhassaan. Lähetti otti hymyilevää sielua varovasti korvista kiinni ja laski sen takaisin puutarhaan. Kun Lähetti oli kerännyt puutarhasta kaikki valmiit sielut, hän tiesi, että korista puuttui yksi. Kuitenkin hän meni Luojan luo, joka tarkasti korin.
— Yksi puuttuu, sanoi Luoja ehdottomana.
Lähetti palasi puutarhaan ja kumartui hymyilevän sielun luo. Hän yritti pakottaa itsensä nostamaan sielun koriin, mutta ei kyennyt tekemään sitä.
— Ei, en voi luopua sinusta, olet liian kaunis. Lähetti parkaisi ja juoksi pois puutarhasta.
Samassa hän muisti puun, jonka oksilla enkelit nuokkuivat. Sieltä enkelten oli tapana lentää maailmaan aina, kun lapsi syntyi. Lähetti meni puun luokse ja otti varovasti yhden enkelin sen oksalta. Hän taittoi enkelin siivet varovasti laskokselle ja pisti enkelin istumaan koriin sielujen joukkoon. Kun Luoja tarkasti korin, hän ei huomannut enkeliä, vaan päästi Lähetin jakamaan sieluja. Lähetti pudotti sieluja ympäri maailmaa: Afrikkaan, Amerikkaan, kourallisen Intiaan ja muutaman Himalajan vuorille. Enkelin, joka istui viimeisenä siivet laskostettuna korin pohjalla, Lähetti tiputti maailman syrjäisimpään nurkkaan lähelle Pohjoisnapaa pariskunnalle, joka oli juuri kiireisenä juoksemassa kehää.
Kului kuukausi toisensa jälkeen. Joka päivä Lähetti kävi katsomassa kauniisti hymyilevää sielua. Se räpytteli suuria silmiään, joista Lähetti pystyi näkemään kaukaisimpaankin maailman kolkkaan.
Luoja makoili pilvityynyillä ja seurasi maailmaa alapuolellaan. Yhtäkkiä hän huomasi enkelin, joka pyrähti ulos vaaleanpunaisesta talosta. Samassa Luoja kuuli pariskunnan itkevän katkerasti.
— Mitä ihmettä on tapahtunut? Oletko tiputtanut enkelin sielun sijasta? Luoja huusi Lähetille, joka yritti esittää tietämätöntä.
— Voi hirvityksen kauhistus! Lähetti parkaisi, ja juoksi syvälle puutarhaan.
Jälleen tuli aika, jolloin Lähetin piti kerätä kori täyteen sieluja ja lähteä jakamaan niitä maailmaan. Tälläkään kertaa Lähetti ei laittanut hymyilevää sielua koriin, vaan meni jälleen enkelipuun luokse ja otti toisen enkelin sen oksalta. Jälleen hän taitteli enkelin siivet laskokselle ja laittoi enkelin koriin kahden sielun väliin niin, ettei se paljastuisi koria tarkastavalle Luojalle. Laskettuaan korissa olevat sielut, Luoja päästi Lähetin jakamaan sielut. Tyytyväisenä siitä, ettei Luoja ollut huomannut enkeliä, Lähetti tiputteli sieluja maailmaan. Hän tunsi pienen piston sydämessään, kun hän jälleen tiputti enkelin sille samalle pariskunnalle lähellä Pohjoisnapaa. Mutta ajatuskin maailman kauneimmasta hymystä sai Lähetin unohtamaan kaikki ikävät ajatukset.
Kului jälleen kuukausi toisensa jälkeen. Lähetti istui päivät pitkät ihailemassa hymyilevää sielua, eikä välittänyt edes hoitaa puutarhaa. Eräänä päivänä Herra Kohtalo laahusti raskain askelin puutarhan ohi
— Tuosta seuraa vielä ongelmia, hän sanoi Lähetille.
Samassa Luojan kumiseva ääni kuului, kun hän juoksi kohti puutarhaa.
— Mitä olet tehnyt Lähetti? Jälleen maailmaan on tiputettu enkeli sielun sijasta ja taas ne itkevät katkeria kyyneliä.
— En minä tahallani. En, en! Lähetti yritti änkyttää.
— Ja katso puutarhaa, sehän on täysin hoitamaton!
— En minä voi sille mitään, nuokkuvat enkelit tipahtelevat puusta enkä minä erota niitä sieluista, Lähetti yritti keksiä selityksiä.
Luoja tuhahti selityksille ja sanoi, että hänen oli pakko kiiruhtaa jakamaan lohdutusta maailmaan. Luoja otti lohdutuksen kaapista neljä purkkia: Punaisesta purkista hän ripotteli rakkautta surevan pariskunnan päälle, vihreästä ystävyyttä ja sinisestä työtä. Juuri kun Luojalla oli sininen purkki kädessään, kopautti Herra Kohtalo Luojan olkapäätä ja runsain mitoin työtä tipahti pariskunnan päälle.
— Pois, pois, kaikki pois! Luoja ärähti.
— Olisin vain halunnut keskustella hieman Lähetistä, mutta… Herra Kohtalo laahusti pois.
Lähetti kunnostautui puutarhan hoidossa. Hän keinutti pieniä sieluja kuunsirpillä, peitteli ne iltaisin pilvenhattaroilla ja soitti revontulilla tuutilauluja. Pohjimmiltaan hän kuitenkin teki kaiken miellyttääkseen kauniisti hymyilevää sielua.
Kun seuraava sielujen jaon hetki tuli, Lähetti tiesi, ettei voisi enää piilottaa enkeliä sielujen joukkoon, joten hän nosti hymyilevän sielun muiden sielujen kanssa koriin. Sitten hän käveli reippaasti Luojan luo ja käski hänen tarkastaa jokaisen sielun. Luoja nosti sielun kerrallaan korista, käänteli niitä kämmenellä ja varmisti, ettei kenelläkään ollut siipiä selässään.
— Hyvä, sanoi Luoja ja päästi Lähetin matkaan.
Kun Lähetti oli lumesta valkean maan yläpuolella, kapusi hymyilevä sielu korin laidalle ja oli valmiina hyppäämään.
— Ei! Lähetti sanoi hiljaa mutta vaativasti.
Samassa Lähetti viskasi jotakin valkoista kohti maata ja pujautti hymyilevän sielun taskuunsa. Taskun pohjalla hymyilevä sielu huomasi valkoisen höyhenen, joka oli irronnut enkeliltä.
Kun Lähetti palasi puutarhalleen, hän otti taskustaan hymyilevän sielun ja asetti sen takaisin nuorten sielujen joukkoon. Kului jälleen kuukausi, toinen ja kolmaskin. Luoja nojaili pilvityynyyn ja oli juuri ripottelemassa lohdutuspulveria maailmaan, kun hän jälleen kuuli hiljaista nyyhkytystä talosta lumisen maiseman keskeltä.
— Hyvänen aika sentään. Luoja ällistyi ja kumartui katsomaan tarkemmin talon suuntaan. Samassa hän näki enkelin lentävän ulos ikkunasta. Vimmastuneena Luoja lähti kiiruhtamaan kohti puutarhaa. Vastaan tuli Lähetti.
— Olen juuri menossa pudottamaan sieluja maailmaan, tarkasta kori, Lähetti sanoi hätääntyneesti ja työnsi korin itsensä ja Luojan väliin. Luoja vilkaisi koriin eikä voinut olla huomaamatta hymyilevää sielua, joka loisti kauneudellaan.
— Hymyilevä sieluhan on paljon muita sieluja vanhempi, miksi et ole tiputtanut sitä maailmaan ajallaan?
— Olen juuri menossa, se oli jäänyt lehden alle piiloon enkä ollut löytänyt sitä, Lähetti valehteli, otti korin ja kiiruhti Luojan ohitse.
Luoja oli epäluuloinen, joten hän päätti lähteä seuraamaan Lähettiä. Hän kuitenkin pysytteli sen verran kaukana, ettei Lähetti huomannut häntä. Lopulta kaikki muut sielut oli tiputettu maailmaan, vain kauniisti hymyilevä sielu istui korin pohjalla. Luoja odotti Lähetin tiputtavan viimeisenkin sielun maailmaan, mutta sen sijaan Lähetti kaivoi taskustaan enkelin. Sen siivet oli laskostettu ja se nuokkui yhä unisena. Silloin Luoja ymmärsi, mitä oli tekeillä.
— Lähetti, senkin…! Luoja huusi samalla kun hän juoksi kohti pohjoista. Lähetti huomasi raivostuneen Luojan, viskasi enkelin kohti taloa, kaappasi hymyilevän sielun syliinsä ja lähti puikkimaan pakoon pitkin pilvitietä. Luoja ja Lähetti pinkoivat perätysten maailman yllä. Kerran Lähetti vilkaisi taakseen ja samassa hän kompastui sateenkaareen. Hymyilevä sielu lensi hänen sylistään, tömähti kerran pilven kumpareelle ja tipahti sitten alas maailmaan.
— Minne se meni?
— Eh, en tiedä, se vain lipesi sylistäni.
Luoja ja Lähetti olivat kumartuneina pilven yli ja katsoivat alas maailmaan.
Aurinko valaisi maailman sitä puolta, missä ihmiset keräävät kahvipapuja ja ajavat suurilla autoilla. Kiinan muuri, Himalajan vuoret ja Delhin laitakaupungin kadut olivat yhä kuuttoman yön peitossa. Eräässä matalassa majassa uupunut äiti oli juuri kääntämässä tsapatti-leipää kaasuliedellä, kun hän tunsi piston vatsassaan. Hän tiesi, että uusi sielu oli tipahtanut häneen. Kului kuukausi kuukauden perään. Joka päivä uupunut äiti kävi temppelissä kysymässä Jumalilta, miksi sielu oli tipahtanut häneen, vaikka hänelle ei oltu annettu yhtään voimia hoitaa uutta pientä lasta.
Samaan aikaan pilvien yläpuolella Luoja, Lähetti ja Herra Kohtalo pitivät kokousta. Luoja sanoi Herra Kohtalolle:
— Niin nyt vain kävi, että Lähetti tipautti hymyilevän sielun jonnekin maailmaan.
— Sinun on pakko löytää se maailman kaunein sielu, muuten en kestä! Lähetti romahti itkien polvilleen Herra Kohtalon eteen.
— Löydänhän minä hänet, mutta kenelle sielu oli tarkoitettu? Herra Kohtalo kysyi.
— Sille pariskunnalle, joka asuu vaaleanpunaisessa talossa lähellä Pohjoisnapaa ja joka kiertää jatkuvasti kehää, Luoja vastasi.
Niin Herra Kohtalo lähti etsimään kadonnutta sielua.
Hymyilevä sielu oli syntynyt maailmaan, siihen matalaan majaan Delhin laitakaupungilla. Uupunut äiti oli käärinyt pienen tyttärensä juuri pestyyn punaiseen huiviin ja villaiseen shaaliin, joka oli jäänyt käyttämättömäksi naapurin riksakuskilta. Uupunut äiti katsoi tytärtään ja hämmästeli hänen kaunista hymyään ja silmiä, joista näkyi koko maailma. Päivä toisensa jälkeen uupunut äiti tuuditti tytärtään. Hän tiesi, että oli tapahtunut jokin onnettomuus, sillä Luoja ei ollut antanut hänelle voimia hoitaa pientä kaunista tytärtään.
Sitten eräänä hetkenä, kun aurinko oli väistynyt siltä puolelta maailmaa, missä sijaitsevat Kiinan muuri, Himalajan vuoret ja Delhin laitakaupungin kujat, käänsi Luoja hetkeksi selkänsä maailmalle ja tapahtui jotain, mitä kukaan ei saa koskaan tietää. Sen hetken jälkeen hymyilevä sielu makasi pienenä tyttönä yksin Delhin kadulla. Edes kuun valo tai katulamppujen kajo ei osunut siihen kohtaan, missä pieni tyttö makasi. Hänen suurista silmistään heijastui koko maailma; se roska, joka kieppui tuulen viemänä hänen ohitseen, öljylamput, jotka sytytettiin läheisessä temppelissä, suuren hotellin ikkunat ja kaikki ne tähdet, jotka loistivat kaupungin yllä. Kuitenkaan kukaan ei huomannut pientä tyttöä. Koira käveli hänen ohitseen, nuuhkaisi, mutta jatkoi sekin matkaansa.
Herra Kohtalo oli kuitenkin päässyt asioista selville ja vaelsi nyt Delhin laitakaupungin katujen varjoisilla puolilla.
— Siinähän sinä olet! Hän huudahti nähdessään hymyilevän sielun pienenä tyttönä nukkumassa paljaalla kadulla.
— Olet juuri niin kaunis kuin Lähetti kertoi, Herra Kohtalo huokaisi kumartuneena pienen tytön puoleen.
— Silmäsi ovat suuret ja niistä näkyy koko maailma, ja olet kauniin hento kuin enkeli. Herra Kohtalo säikähti omia sanojaan ja kiiruhti johdattamaan jonkun ihmisen pienen tytön luo. Poliisi oli se, jolle Herra Kohtalo ensimmäisenä osoitti pientä tyttöä. Poliisilla oli vahvat ja suuret kädet. Niillä hän nosti pienen tytön maasta ja kuljetti hänet halki suuren kaupungin. Vasta kun he saapuivat eksyneiden sielujen talolle, poliisi laski pienen tytön sylistään, sillä hän tiesi sen oleva paikka, jonka kautta jokainen lopulta löytäisi kotiin.