Tuijotan kelloa, joka raksuttaa pöydällä.
Nostan sen kaapin päälle, jotta se kävisi hitaammin.
Nanosekunnin miljoonasosan tai vähemmän,
mutta kuitenkin voisin saada siltä
hetken enemmän elämää.

Ei, kello käy omaa aikaansa.

Minun on kiivettävä vuorille, matkustettava kuuhun
tai sinkouduttava linnunradan tuolle puolelle.

Seitsemäntoistavuotiaana sain sisareni
henkilöllisyystodistuksen ja
samalla hävitettyä vuoden elämästäni.
Sain juoda sinisiä enkeleitä ja valkoisia ryssiä.
Tanssia diskopallon keinotähtien seassa ja saalistaa:
nuoria miehiä matkalla NHL:ään, kokemuksia
kahisevien lakanoiden alla ja humalaisen
estottomana esittää idolieni keksittyjä rooleja.

Halusin kaiken ja heti, kahmia elämää kaksin käsin.

En ryssinyt valkoisia ryssiä juodessani
enkä muuttunut enkeliksi,
vaikka poliisin sininen valo värjäsi autonromuni
ja pitsimekkoni taivaan väriseksi.
Sain vain sakot, jotka nauraen maksoin.

Silloin oli loputtomasti aikaa
ja mitättömästi vastuuta.

Myöhemmin oli enemmän vastuuta
ja vähemmän aikaa.

Läähätin juoksumatolla
ja juoksin kehää marsun häkissä.
En huomannut krookuksia,
jotka nousivat routaisesta maasta
tai kirsikan kukkia,
jotka muuttuivat punaisiksi hedelmiksi.
En edes huomannut joutsenia
jotka saapuivat ja jälleen lähtivät.

Kaupassa en kysellyt kaviaarin kilohintaa.

Silmissäni kiiluivat kahisevat Lönnrotin kuvat,
ja hamusin kuuta taivaalta.
Sain asiakkaalta tähden,
joka oli nimetty yrityksemme mukaan.
Sertifikaatti oli painettu rapakon takana.
Se roikkui aikansa seinällä
ja katosi sitten seuraavassa muutossa.

Niin turhaa on omistaa pala taivasta.
Enkä edes huomannut,
että olin kiertänyt auringon kymmeniä kertoja.

Haluan ajatella kuten kaukaiset esi-isäni,
heille jokaisella luonnonilmiöllä oli merkitys:
sateen kanssa tanssittiin,
tuuli kertoi tarinoita,
pyrstötähdet toivat tuhoa
ja punaisen kuun aikana
ei edes imeväiselle tohdittu antaa maitoa.
Heidän ajassaan aika ei jatkunut
vaan jokainen hetki oli oma kokonaisuutensa.

Tulevaisuutta ei voi pelätä, jos sitä ei ole.

Haluan halata puita, jotka ovat pyhiä,
kuiskia varovasti petojen nimiä,
viedä uhrilahjoja hengille ja uskoa tonttuihin,
jotka asuvat saunan lauteiden alla.

Kuuntelen konetta,
joka puhui Stephen Hawkingsin ajatuksia.
Aikaa ei ole.
Se on vain tapahtumien välinen etäisyys
avaruuden neljännellä akselilla.

Suuressa painovoimakentässä
aika kuluu hitaammin kuin pienessä,
ja kaikki muuttuu kaareutuvassa aika-avaruudessa.

En ymmärrä, mutta tuijotan tiimalasia,
tuota katoavaisuuden symbolia,
johon usein liitetään lause
”Memonto mori” – muista kuolemaa.
Kun hiekka on valunut loppuun,
voin kääntää sen ja aika alkaa alusta.
Syklinen aikakäsitys.
Kaikki kiertää kehää.

Nyt aika on laitettu kortille.
Voisin ostaa aamukamman
ja katkaista siitä piikin kerrallaan,
mutta en tiedä
kuinka monta piikkiä kammassa on.

Jos uskon tieteen julmana ilkkuviin numeroihin,
minulla on aikaa syödä alle 500 illallista,
ostaa joululahjat kaksi kertaa
ja nähdä omanapuun kukkivan kerran.

Jos kaikki menee hyvin,
ehdin rakentaa talon,
juhlia lapseni valmistujaisia
ja julkaista romaanin.
Jos uskon ihmeeseen,
voin nähdä lasteni synnyttävän lapsia,
skoolata omilla 90-vuotissyntymäpäivilläni
ja lentää avaruuteen katsomaan
kuinka kaunis on maailma.

Katson käsiäni,
joihin aika on piirtänyt karttaa.
Viivoja, jotka olivat jo kuin synnyin.
Yritän tulkita niitä:
kuinka pitkä on elämän viivani,
miksi tähti osuu ja mihin?

Venuksen kukkulan ulkokaarelle?
Kädessäni on myös uurteita,
jotka eletty elämä on piirtänyt:
arpi, joka viiltää etusormen syrjää,
pieniä ryppyjä, jotka syvenivät
kun uitin sormiani valokuvakehitteessä
ja rystysten kovettumia, jotka jäivät muistoksi
tuhansista punnerruksista karatesalilla.

Lumihiutale putoaa kämmenelleni.
Se sulaa hitaasti, siihen menee ikuisuus.

Ehkä aikaa ei ole.
Ehkä kuolemaa ei ole.
Silti, jos voisin valita,
katsoisin saalistavaa tiikeriä silmiin
viimeiseen hengenvetoon saakka,
mutta kukaan ei kysy minulta.

Se on karman, kohtalo, jumalten valinta.