Tarjoilija tuo lisää tuoleja,
ja te tiivistätte, jotta mahdun juhlapöytään.
Vierelläni on kavaljeeri,
jota en olisi halunnut näihin juhliin.

Te julkaisitte kirjan, joka kertoo metsästä,
sellaisesta niin kuin metsän kuuluukin olla.
Siellä puilla on aikaa kasvaa,
ja korentojen yhden päivän elämä
on ikuisuuden mittainen.

Käännyn kavaljeerini puoleen ja kysyn:
voisitko poistua?
Hän ei vastaa.
Istuu vain kiireettömänä viitta syliin laskostettuna
ja viikate kevyesti tuoliin nojaten.

Poksautatte samppanjapullon
ja skoolaatte viattoman voittajan riemulla.
Uskotte pelastukseen:
siihen, että biosfääri toipuu,
liito-oravat saavat liitää
ja kuolleena makaavat puut
saavat maatua rauhassa.

Haluaisin kohottaa maljan kanssanne, mutta
lasissani on vain kastemaljani viimeiset rippeet.
Silti, vielä kerran haluaisin kokea kepeyden,
sellaisen, jonka vain kuolematon voi kokea.

Anelen kavaljeeriltani:
Etkö voisi mennä hetkeksi kapakan ulkopuolelle.
Minä tarjoan sinulle
kristallilasista Martellin konjakkia
ja painan huulillesi havannalaisen sikarin,
jos vain menet, edes hetkeksi.

– En voi poistua, sillä vain luonasi olen olemassa.
Olen ollut tässä aina, syntymästäsi lähtien.

Kuuntelen, kuinka kerrotte maasta, joka laulaa.
Te opitte ymmärtämään metsää,
johon jumalat ovat laskeutuneet.
Kuulette, kuinka mahla kiertää rungoissa,
näette sydämen, jota kuoriainen kantaa selässään
ja tunnette sammalen sivelyn poskillanne
painautuessanne sitä vasten.

Pudonnut heinäkurpan höyhen tuoksuu enkelille.
Te opitte lukemaan kaarnan kirjoitusta ja viestejä,
jotka kulkevat elävissä rihmoissa kuin nollat
ja ykköset bittiavaruudessa.

Kyyhkyn muna kämmenellänne
ei ole vain linnun kohtu,
vaan maailmankaikkeuden alku,
joka syntyy yhtä aikaa kaikkialla
ja jokaisena hetkenä.

Annatte meille kilon ja 600 sivua tietoa,
mutta me emme ymmärrä.

Kavaljeerini laskee hyisen kouransa kädelleni ja
kylmyys kasvaa sisälläni.
– Voitko edes siirtyä taakseni,
piiloutua naulakon takkien uumeniin,
jotta en hetkeen muistaisi sinua?

– Kun tieto muuttuu ymmärrykseksi,
sitä ei voi enää unohtaa, vastaat.

Te pääsitte valtioiden rajavyöhykkeelle,
jossa metsä on yhä metsä.
Siellä puut kuolevat
ja kaatuvat majesteettisesti
kuin norsut omilla hautausmaillaan.
Siellä äiti maa levittää niiden päälle
sammalpeitteen ja antaa uuden elämän.
Ötökät kaivavat maatuviin runkoihin
omat valtatiensä ja rakentavat sinne pesänsä.
Nilviäiset löytävät kodin kuolemasta,
ja kuolema ruokki elämää.

Minä jouduin toiselle rajavyöhykkeelle.
Sinne, missä elämä ja kuolema kohtaa.
Siellä minä keinun löysässä hirressä
vailla tulevaisuutta, kykyä haaveilla
tai nähdä Google-kalenterissa
sivuja vuotta kauemmaksi.

Odotan vain jotakin päivämäärää.
Ensin sitä, että vertani valutetaan,
sitten sitä, että minut kuvataan sisältä päin
ilman, että kukaan pyytää minua hymyilemään.
Lopulta odotan vastausta sanansaattajalta,
joka istuu lääkärintakki päällä
toisella puolella pöytää.

Mielessäni huudan,
samalla vimmalla kuin silloin
kun Nordean sivuilla ilmestyy keinoälyrobotti:
haluan ihmisen, haluan ihmisen!
Mutta vai lääkäri on läsnä.
Hän sanoo mitä sanoo ja virittää toivon kipinän,
joka kerta hieman pienemmän.
Sitten alkaa uusi odotus ja jälleen uusi,
kunnes toivonkipinä hiipuu
ja jäljelle jää vain päivämäärän odotus.

– Miten aiot tehdä sen, kysyn kavaljeeriltani.

– Juuri niin kuin olet elänyt elämäsi.

Illallinen tarjoillaan.
Te syötte vegaanisia pihvejä ja munatonta majoneesia.
Minä syön kalaa,
joka maistuu antibiooteille
ja norjalaisille kasvatusaltaalle
ja leipää, jonka viimeinen käyttöpäivä
on kauempana kuin kuolinpäiväni ennuste.

Viiniä tuodaan pöytään.
Sitä kaadetaan laseihin, jotka kaatuvat
kuin humalaiset lapset korkokengissään.
Punainen juoma tahraa pöytäliinan
kuin veri maan uhrialttarilla.

Vieraitten onnittelijoiden tungos
tiivistyy pöydän ympärillä.
Ylistyslauseiden volyymi nousee,
ilo kipinöi ilmassa kuin tulikärpäset pimeässä
ja suudelmat painetaan suoraa huulille.
Enää minä en kuulu näihin juhliin.

Käännyn kavaljeeriini päin ja kysyn:
– Onko nyt aika lähteä?

Pakenen paikalta ja unohdan maksaa laskuni.
Kuolemattomat maksakoot viimeisen illalliseni.
Itse olen jo pukeutunut käärinliinoihin,
eikä niissä ole taskuja.