WHAT:
PHOTO EXHIBITION INCLUDING STORYS
WHERE:
KEMI, FINLAND
WHEN:
2010
Näe köyhyys
Näyttely muodostuu kuudesta henkilökuvasta ja äänellisestä tarinasta. Kuiven ihmiset edustavat
kukin erilaista köyhyyttä Suomessa. Näyttely on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL)
tilaama ja osa EU:n. Stop poverty! kampanjaa. Näyttelyn tarkoitus on antaa kasvot köyhyydelle.
Halusin kuvata ihmiset hohtavan valkoisessa tilassa, mahdollisimman pelkistetysti. He astuivat
kamerani eteen hämmästyttävän ylväinä ja arvokkaina.
Jokainen heistä oli oman karun elämänsä sankari. Heidän tarinoissaan köyhyys puhui julmaa ja karua kieltä, mutta oli myös vahva, oikeudenmukainen ja täynnä toivoa.
Näyttely avasi Suomen Stop köyhyys teemavuoden. Avajaiset oli Kemin lumilinnassa ja
näyttelyn avasi Tasavallan presidentti Tarja Halonen.
www.stopkoyhyys.fi
www.2010againstpoverty.eu
Hemmo Marttila, 48v
Sydänmaassa asuttiin. Lapsuuteeni ei kuulunut tötteröjäätelöitä.
Koulua kävin yhdeksän vuotta. Kävelin metsän läpi kolme km bussille. Pelkäsin niitä katajapensaita ja pimeyttä, vaikka ei kotonakaan ollut sähköjä.Äiti sanoi aina, että pidä poika se tahdon voima. Kuolinvuoteella äiti pyysi siskoa hakemaan kesämekon, vaikka oli vasta helmikuu.
Sitten lähdin Helsinkiin. Asuttiin vaimon kanssa metsässä. Kaasulla keitettiin kahvia, katseltiin puita ja mietittiin, että kyllä elämän täytyy jatkua. Välillä asuttiin autossa ja joskus roskiksessa. Töissä en tohtinut kertoa ettei ole asuntoa. Syksyllä saatiin oma koti. Se oli onnen hetki. Oli lämmintä. Kerran olen ostanut lahjan, vaimolle joulutähden. Oltiin rehellisiä ja rakastettiin toisiamme 11 vuotta. Pääsiäisenä tuli sitten kuolema. Viimeisenä vaimo sano, että kanna mut hautaan.
En ole koskaan käynyt tavaratalossa, mitä minä sinne miljoonaihmisten tavaroita katsomaan. Kun käyn kaupassa, ostan alennettuja, vanhaksi meneviä ruokia, joskus ostan ananasmehua joka maksaa 70 senttiä. Kauppareissulla menee korkeintaan seitsemän euroa. Kalleinta mitä olen koskaan ostanut, on tennistossut, ne maksoi yli kympin. Sanotaan ettei terveyttä saa rahalla, mutta kyllä ne miljoonaihmiset voi mennä niihin sairaaloihin joissa niiltä korjataan vaikka rypyt pois. En minä katkera ole, pitäkööt miljoonansa. Hukkukoot tavaroihinsa. Eiväthän ne viitsi viedä niitä edes kierrätykseen.
Jos jaksaa välittää itsestään niin ei tyylistä tarvi tinkiä. Pöntöiltä löytää melkein mitä vaan. Mullakin on nahkatakki, kiiltävät kengät ja kotsa joka sopii mun imagoon. Mattojakin oon löytänyt, pessyt ne ja pannut lattialle. Jos voittaisin lotossa, korjauttaisin hampaat, kävisin lentomatkalla Espanjassa ja rupeaisin auttamaan köyhiä. Autan minä nytkin, niille jotka ei tiedä, kerron missä jaetaan leipää.
Hemmo Marttila, 48v
Sydänmaassa asuttiin. Lapsuuteeni ei kuulunut tötteröjäätelöitä.
Koulua kävin yhdeksän vuotta. Kävelin metsän läpi kolme km bussille. Pelkäsin niitä katajapensaita ja pimeyttä, vaikka ei kotonakaan ollut sähköjä.Äiti sanoi aina, että pidä poika se tahdon voima. Kuolinvuoteella äiti pyysi siskoa hakemaan kesämekon, vaikka oli vasta helmikuu.
Sitten lähdin Helsinkiin. Asuttiin vaimon kanssa metsässä. Kaasulla keitettiin kahvia, katseltiin puita ja mietittiin, että kyllä elämän täytyy jatkua. Välillä asuttiin autossa ja joskus roskiksessa. Töissä en tohtinut kertoa ettei ole asuntoa. Syksyllä saatiin oma koti. Se oli onnen hetki. Oli lämmintä. Kerran olen ostanut lahjan, vaimolle joulutähden. Oltiin rehellisiä ja rakastettiin toisiamme 11 vuotta. Pääsiäisenä tuli sitten kuolema. Viimeisenä vaimo sano, että kanna mut hautaan.
En ole koskaan käynyt tavaratalossa, mitä minä sinne miljoonaihmisten tavaroita katsomaan. Kun käyn kaupassa, ostan alennettuja, vanhaksi meneviä ruokia, joskus ostan ananasmehua joka maksaa 70 senttiä. Kauppareissulla menee korkeintaan seitsemän euroa. Kalleinta mitä olen koskaan ostanut, on tennistossut, ne maksoi yli kympin. Sanotaan ettei terveyttä saa rahalla, mutta kyllä ne miljoonaihmiset voi mennä niihin sairaaloihin joissa niiltä korjataan vaikka rypyt pois. En minä katkera ole, pitäkööt miljoonansa. Hukkukoot tavaroihinsa. Eiväthän ne viitsi viedä niitä edes kierrätykseen.
Jos jaksaa välittää itsestään niin ei tyylistä tarvi tinkiä. Pöntöiltä löytää melkein mitä vaan. Mullakin on nahkatakki, kiiltävät kengät ja kotsa joka sopii mun imagoon. Mattojakin oon löytänyt, pessyt ne ja pannut lattialle. Jos voittaisin lotossa, korjauttaisin hampaat, kävisin lentomatkalla Espanjassa ja rupeaisin auttamaan köyhiä. Autan minä nytkin, niille jotka ei tiedä, kerron missä jaetaan leipää.
Irmeli Tallqvist 72v.
Ei minun lapsuudessa tyttöjä laitettu oppikouluun. Me kitkettiin kasvimaata ja kerättiin mustikoita. Minä olin isän tyttö, äidille oli pojat rakkaampia. Menin nuorena naimisiin. Sain tyttäreni ja pojan. Kun mieheni lähti, jäin yksin lasten ja suuren velan kanssa. Pankinjohtaja oli lempeä mies, sovimme, että maksan, miten kykenen. Tein kahta työtä, olin kaupassa ja kansalaisopistossa opettajana. Jos joku pyysi minua virkkaamaan liinan, tein sen yöllä pakkasen piirtäessä jääkukkia ikkunaan. Hienointa oli, kun sain tehdä morsiuspukuja. Valkoisia unelmia. Yhdessäkin oli 44 metriä helmaa. Mielessäni näin, kuinka morsian käveli kauniina kuin prinsessa kohti alttaria.
Aivoverenvuoto tuli yllättäin. Minulla oli käsilaukussani tyttärentyttäreni piirtämä enkeli. Se suojeli minua, sillä kun heräsin koomasta, näin enkelikasvoisen hoitajan edessäni. Nyt en voi enää tehdä vaativia asioita. On osattava luopua. Elän nyt jatkoajalla. Jokainen päivä on arvokas ja suuri ihme. Riittää, että voin kävellä, käydä jumpassa ja kuunnella radiosta mitä maailmalle kuuluu, keitä on kohdannut katastrofi ja kuinka moni on pelastunut. Kun lapsen lapseni pääsee ylioppilaaksi, ei minulla ole varaa ostaa uutta mekkoa, mutta ei se haittaa, sillä minulla on monta kaunista kaapissa.
Elämän suuruus on pienissä asioissa. Tänäänkin tuntematon ihminen päästi minut jonossa edelleen jotta ehdin junaan. Minä uskon enkeleihin ja ne yhä suojelevat minua.
Irmeli Tallqvist 72v.
Ei minun lapsuudessa tyttöjä laitettu oppikouluun. Me kitkettiin kasvimaata ja kerättiin mustikoita. Minä olin isän tyttö, äidille oli pojat rakkaampia. Menin nuorena naimisiin. Sain tyttäreni ja pojan. Kun mieheni lähti, jäin yksin lasten ja suuren velan kanssa. Pankinjohtaja oli lempeä mies, sovimme, että maksan, miten kykenen. Tein kahta työtä, olin kaupassa ja kansalaisopistossa opettajana. Jos joku pyysi minua virkkaamaan liinan, tein sen yöllä pakkasen piirtäessä jääkukkia ikkunaan. Hienointa oli, kun sain tehdä morsiuspukuja. Valkoisia unelmia. Yhdessäkin oli 44 metriä helmaa. Mielessäni näin, kuinka morsian käveli kauniina kuin prinsessa kohti alttaria.
Aivoverenvuoto tuli yllättäin. Minulla oli käsilaukussani tyttärentyttäreni piirtämä enkeli. Se suojeli minua, sillä kun heräsin koomasta, näin enkelikasvoisen hoitajan edessäni. Nyt en voi enää tehdä vaativia asioita. On osattava luopua. Elän nyt jatkoajalla. Jokainen päivä on arvokas ja suuri ihme. Riittää, että voin kävellä, käydä jumpassa ja kuunnella radiosta mitä maailmalle kuuluu, keitä on kohdannut katastrofi ja kuinka moni on pelastunut. Kun lapsen lapseni pääsee ylioppilaaksi, ei minulla ole varaa ostaa uutta mekkoa, mutta ei se haittaa, sillä minulla on monta kaunista kaapissa.
Elämän suuruus on pienissä asioissa. Tänäänkin tuntematon ihminen päästi minut jonossa edelleen jotta ehdin junaan. Minä uskon enkeleihin ja ne yhä suojelevat minua.
Sari Lähteenmäki, 41v
Sain syyn elää kun tulin äidiksi. Haluan antaa tyttärelleni hellyyttä ja opettaa hänet rakastamaan itseään ja elämää. Omassa lapsuudessani oli toisin. Isäni oli ollut merimies. Siihen ajatukseen liittyi romanttista nostalgiaa, mutta todellisuudessa kasvoin alkoholistiperheessä. Joulunakin vanhemmat olivat kännissä. Me siskoni kanssa leikimme joulua. Pukeuduimme tontuiksi ja vaihdoimme toisillemme ostamia lahjoja. Joskus isä heitti meidät rappukäytävään. Naapurit käveli ohitse sanomatta sanaakaan. Sosiaalinen köyhyys on suurinta köyhyyttä.
Rahaa pitäisi olla sen verran, ettei jatkuvasti tarvitse pelätä sen loppuvan. Jos jokin välttämätön hajoaa, pitäisi pystyä ostamaan uusi. Nöyryyttävintä on täyttää avustuspapereita. Toisaalta kun näen ihmisten rynnivän aamuruuhkassa, mietin haluanko tuohon hullunmyllyyn. On mielipuolista, että puolet kansasta uupuu töissä ja toinen puolisko uupuu kotona ilman töitä. Olisi opittava jakamaan.
Nykyään opiskelen liiketaloutta, aiemmin opiskelin elokuvataidetta, mutta syvä masennus katkaisi opiskeluni. Haluan yhä vaikuttaa yhteiskuntaan, sen arvoihin ja siihen, kuinka se toimisi ihmisten eduksi. Raha ei saisi olla kenellekkään tärkein asia, sillä ei voi ostaa vapautta tai aikaa. Juuri nyt minulle tärkeintä on kasvattaa tyttäreni onnelliseksi ihmiseksi. Sen jälkeen voin ehkä opetella rakastamaan myös itseäni.
Sari Lähteenmäki, 41v
Sain syyn elää kun tulin äidiksi. Haluan antaa tyttärelleni hellyyttä ja opettaa hänet rakastamaan itseään ja elämää. Omassa lapsuudessani oli toisin. Isäni oli ollut merimies. Siihen ajatukseen liittyi romanttista nostalgiaa, mutta todellisuudessa kasvoin alkoholistiperheessä. Joulunakin vanhemmat olivat kännissä. Me siskoni kanssa leikimme joulua. Pukeuduimme tontuiksi ja vaihdoimme toisillemme ostamia lahjoja. Joskus isä heitti meidät rappukäytävään. Naapurit käveli ohitse sanomatta sanaakaan. Sosiaalinen köyhyys on suurinta köyhyyttä.
Rahaa pitäisi olla sen verran, ettei jatkuvasti tarvitse pelätä sen loppuvan. Jos jokin välttämätön hajoaa, pitäisi pystyä ostamaan uusi. Nöyryyttävintä on täyttää avustuspapereita. Toisaalta kun näen ihmisten rynnivän aamuruuhkassa, mietin haluanko tuohon hullunmyllyyn. On mielipuolista, että puolet kansasta uupuu töissä ja toinen puolisko uupuu kotona ilman töitä. Olisi opittava jakamaan.
Nykyään opiskelen liiketaloutta, aiemmin opiskelin elokuvataidetta, mutta syvä masennus katkaisi opiskeluni. Haluan yhä vaikuttaa yhteiskuntaan, sen arvoihin ja siihen, kuinka se toimisi ihmisten eduksi. Raha ei saisi olla kenellekkään tärkein asia, sillä ei voi ostaa vapautta tai aikaa. Juuri nyt minulle tärkeintä on kasvattaa tyttäreni onnelliseksi ihmiseksi. Sen jälkeen voin ehkä opetella rakastamaan myös itseäni.
Pirkko Justander 49v.
Olen minäkin ollut rikkaissa naimisissa. Pystynyt menemään Stockmannille ja sormella osoittamaan mitä haluan, -mutta vapauteni ei ollut ostettavissa. Lähdin lapseni kanssa omille. Se ei ollut helppoa, sillä olen vammainen. Rahat hupenivat. Lopulta oli jäljellä vain kolmet sukkahousut, sitten särkyi jääkaappi, kännykkä ja hammas. Tilille jäi 80 €. Oli pakko mennä hakemaan asumis- ja toimeentulotukea. Aloin ymmärtää kanssaihmisiäni, vammaisia, joiden on vaikeaa tai mahdotonta työllistyä ja jotka elävät koko elämänsä kansaneläkkeellä. Köyhyys on aina läsnä. Hoito- tai vammaistuki kun ei välttämättä riitä edes vamman aiheuttamiin kuluihin. Arjessa on myös vaikea tinkiä terveitten tavoin. Emme voi juosta tarjousten perässä. Lumityöt ja leipominen on monelle mahdottomuus. Vaikka pääsisimme kirpputoreille, emme löytäisi sieltä kenkiä tai käsilaukkua, nekin kun on ostettava vamman ehdoilla.
Pääsin töihin Invalidiliittoon. Se pelasti henkeni. Työterveyshuollon kautta pääsin tutkimuksiin. Sain hoitoa, jota ilman en ehkä eläisi. Muutamaa vuotta myöhemmin Kelasta kehotettiin lopettamaan työt jotten menetä eläkettä. Ansiorajat tuntuvat epäoikeudenmukaisilta. Onhan ihmisiä, jotka voivat huoletta ansaita ylimääräistä vaikka ovat eläkkeellä ennen vanhuusikää. Miksi vaikea vamma ei ole yhdenvertainen syy, olemmehan mekin joutuneet pakon sanelemana, kuten ballerina, eläkkeelle ennen aikojaan?
Sen verran olen elänyt piireissä, että tiedän Suomessa olevan eliitin, jonka etuja valvotaan. Rikkaiden on turha paukutella henkseleitään, sillä poliittisilla päätöksillä heitä on avustettu. Todellisuus meille vammaisille on sitä, että viikonlopppuisin mietimme ostammeko iltapäivälehden mielen vai appelsiinin ruumiin virkistykseksi. Tulevaisuus on monelle pelottava. Itse olen onnekas, sillä tyttäreni on luvannut minulle vanhuudenpäiviksi huoneen Eirasta, kullatun trollaattorin ja harsohatun.
Kaikilla ei ole näin.
Pirkko Justander 49v.
Olen minäkin ollut rikkaissa naimisissa. Pystynyt menemään Stockmannille ja sormella osoittamaan mitä haluan, -mutta vapauteni ei ollut ostettavissa. Lähdin lapseni kanssa omille. Se ei ollut helppoa, sillä olen vammainen. Rahat hupenivat. Lopulta oli jäljellä vain kolmet sukkahousut, sitten särkyi jääkaappi, kännykkä ja hammas. Tilille jäi 80 €. Oli pakko mennä hakemaan asumis- ja toimeentulotukea. Aloin ymmärtää kanssaihmisiäni, vammaisia, joiden on vaikeaa tai mahdotonta työllistyä ja jotka elävät koko elämänsä kansaneläkkeellä. Köyhyys on aina läsnä. Hoito- tai vammaistuki kun ei välttämättä riitä edes vamman aiheuttamiin kuluihin. Arjessa on myös vaikea tinkiä terveitten tavoin. Emme voi juosta tarjousten perässä. Lumityöt ja leipominen on monelle mahdottomuus. Vaikka pääsisimme kirpputoreille, emme löytäisi sieltä kenkiä tai käsilaukkua, nekin kun on ostettava vamman ehdoilla.
Pääsin töihin Invalidiliittoon. Se pelasti henkeni. Työterveyshuollon kautta pääsin tutkimuksiin. Sain hoitoa, jota ilman en ehkä eläisi. Muutamaa vuotta myöhemmin Kelasta kehotettiin lopettamaan työt jotten menetä eläkettä. Ansiorajat tuntuvat epäoikeudenmukaisilta. Onhan ihmisiä, jotka voivat huoletta ansaita ylimääräistä vaikka ovat eläkkeellä ennen vanhuusikää. Miksi vaikea vamma ei ole yhdenvertainen syy, olemmehan mekin joutuneet pakon sanelemana, kuten ballerina, eläkkeelle ennen aikojaan?
Sen verran olen elänyt piireissä, että tiedän Suomessa olevan eliitin, jonka etuja valvotaan. Rikkaiden on turha paukutella henkseleitään, sillä poliittisilla päätöksillä heitä on avustettu. Todellisuus meille vammaisille on sitä, että viikonlopppuisin mietimme ostammeko iltapäivälehden mielen vai appelsiinin ruumiin virkistykseksi. Tulevaisuus on monelle pelottava. Itse olen onnekas, sillä tyttäreni on luvannut minulle vanhuudenpäiviksi huoneen Eirasta, kullatun trollaattorin ja harsohatun.
Kaikilla ei ole näin.
Toni Hurskainen 28v.
Kuukaudessa minulle jää pari sataa euroa pakollisten menojen jälkeen. Siitä menee suuri osa vanhoihin sakkoihin, vahingonkorvauksiin ja huumevelkoihin. En minä silti tunne itseäni köyhäksi. Minulla on kaikki mitä tarvitsen: koti, työ, harrastukset ja ystävät. Olen nyt onnellisempi kuin koskaan. Yli kymmenen vuotta meni höyryissä, huumeissa ja suuressa valheessa. Raha on pahin huume. Se on vallan väline. Sillä ostetaan ystäviä, nöyryytetään ihmisiä ja tehdään enemmän pahaa kuin hyvää.
Itse olin lapsena kiusattu, -sitten kiusaaja. Kun tajusin, että rahalla saan valtaa, aloin varastamaan. Käytin ihmisiä hyväksi ja tulin itse hyväksikäytetyksi. Amfetamiinia otin ensimmäisellä kerralla koko gramman. Meno oli hetken kovaa, mutta ei se huuma käytössä kestänyt. Jäljelle jäi vain riippuvuus ja töhnäinen olo. Syöksykierteessä olin todella yksin, vakuuttelin itselleni, että pärjään. Varastin kotoa ja kavereilta. Todellisuudessa kaipasin ystävää, veljeyttä, jotain jonka puolesta voi vaikka kuolla.
Käänne tapahtui, kun ymmärsin tuskan jonka olin tuottanut. Läheiset eivät koskaan hyljänneet. Lopulta nöyrryin pyytämään apua, makasin naama valkoisena lattialla. Silloin äiti oli vierelläni. Tieni vei hoitolaitoksesta toiseen. Nyt olen omillani ja kiitollinen yhteiskunnalle. Aina on löytynyt tukea ja paikka missä parantua. Nyt olen töissä puutarhalla. Kasvien hoitaminen saa minut kokemaan ihastuksen tunteita. Siellä on myös kaloja ja kaksi kilpikonnaa.
Vastuu elävistä olennoista on arvokasta. Jonain päivänä olen puutarhuri, saan luottotietoni kuntoon ja maksan tunnollisesti veroni. Haaveilen myös retkestä sademetsään, omasta perheestä ja pienestä vauvasta jota saan pitää sylissä.
Toni Hurskainen 28v.
Kuukaudessa minulle jää pari sataa euroa pakollisten menojen jälkeen. Siitä menee suuri osa vanhoihin sakkoihin, vahingonkorvauksiin ja huumevelkoihin. En minä silti tunne itseäni köyhäksi. Minulla on kaikki mitä tarvitsen: koti, työ, harrastukset ja ystävät. Olen nyt onnellisempi kuin koskaan. Yli kymmenen vuotta meni höyryissä, huumeissa ja suuressa valheessa. Raha on pahin huume. Se on vallan väline. Sillä ostetaan ystäviä, nöyryytetään ihmisiä ja tehdään enemmän pahaa kuin hyvää.
Itse olin lapsena kiusattu, -sitten kiusaaja. Kun tajusin, että rahalla saan valtaa, aloin varastamaan. Käytin ihmisiä hyväksi ja tulin itse hyväksikäytetyksi. Amfetamiinia otin ensimmäisellä kerralla koko gramman. Meno oli hetken kovaa, mutta ei se huuma käytössä kestänyt. Jäljelle jäi vain riippuvuus ja töhnäinen olo. Syöksykierteessä olin todella yksin, vakuuttelin itselleni, että pärjään. Varastin kotoa ja kavereilta. Todellisuudessa kaipasin ystävää, veljeyttä, jotain jonka puolesta voi vaikka kuolla.
Käänne tapahtui, kun ymmärsin tuskan jonka olin tuottanut. Läheiset eivät koskaan hyljänneet. Lopulta nöyrryin pyytämään apua, makasin naama valkoisena lattialla. Silloin äiti oli vierelläni. Tieni vei hoitolaitoksesta toiseen. Nyt olen omillani ja kiitollinen yhteiskunnalle. Aina on löytynyt tukea ja paikka missä parantua. Nyt olen töissä puutarhalla. Kasvien hoitaminen saa minut kokemaan ihastuksen tunteita. Siellä on myös kaloja ja kaksi kilpikonnaa.
Vastuu elävistä olennoista on arvokasta. Jonain päivänä olen puutarhuri, saan luottotietoni kuntoon ja maksan tunnollisesti veroni. Haaveilen myös retkestä sademetsään, omasta perheestä ja pienestä vauvasta jota saan pitää sylissä.
Pasi Okamo 27v.
Minä olen vain kylässä köyhyydessä. Todellinen köyhyys on sitä ettei ole toivoa. Vaikka opintoni ovat venyneet ja lainoja kertynyt, uskon että tulevaisuudessa talouteni on vakaa. Diplomi-insinöörille löytyy aina töitä, toisin kuin humanisteille. Heistä monet jäävät ilman oman alansa töitä, joskus he eivät kelpaa edes kaupan kassalle.
Ihmettelen miksi tässä maassa opiskelijan elämän pitää olla kituuttamista. Opintotuki on lähinnä vitsi. Työssä käyvät eivät voi sitä edes nostaa. Ahkeruuteen ei kannusteta. Tulorajat tulevat helposti vastaan ja pahimmassa tapauksessa tuet täytyy maksaa takaisin. Ilman vanhempien apua opiskelijat tuskin pärjäisivät. Voi tietysti ajatella, että opiskelijaelämä opettaa paljon itse elämästä. Turha tuhlailu ja yössä pörräily vähenee, kun on muutaman kerran joutunut häntä koipien välissä menemään kotiin ja pyytämään rahaa jotta saa kaurapuuroa seuraavaksi viikoksi.
Kokemus köyhyydestä, vaikka se olisi väliaikaista on hyväksi, rahan arvon oppii ymmärtämään, sen että rahaa tarvitaan, vaikka se ei olekkaan tärkeintä elämässä. Myös suvaitsevuus vähäosaisia kohtaan kasvaa. Jos kaupan kassa on kerran sanonut, ettei luottokortissa ole katetta, tietää miltä tuntuu kun on vietävä maitopurkki takaisin hyllyyn.
Pasi Okamo 27v.
Minä olen vain kylässä köyhyydessä. Todellinen köyhyys on sitä ettei ole toivoa. Vaikka opintoni ovat venyneet ja lainoja kertynyt, uskon että tulevaisuudessa talouteni on vakaa. Diplomi-insinöörille löytyy aina töitä, toisin kuin humanisteille. Heistä monet jäävät ilman oman alansa töitä, joskus he eivät kelpaa edes kaupan kassalle.
Ihmettelen miksi tässä maassa opiskelijan elämän pitää olla kituuttamista. Opintotuki on lähinnä vitsi. Työssä käyvät eivät voi sitä edes nostaa. Ahkeruuteen ei kannusteta. Tulorajat tulevat helposti vastaan ja pahimmassa tapauksessa tuet täytyy maksaa takaisin. Ilman vanhempien apua opiskelijat tuskin pärjäisivät. Voi tietysti ajatella, että opiskelijaelämä opettaa paljon itse elämästä. Turha tuhlailu ja yössä pörräily vähenee, kun on muutaman kerran joutunut häntä koipien välissä menemään kotiin ja pyytämään rahaa jotta saa kaurapuuroa seuraavaksi viikoksi.
Kokemus köyhyydestä, vaikka se olisi väliaikaista on hyväksi, rahan arvon oppii ymmärtämään, sen että rahaa tarvitaan, vaikka se ei olekkaan tärkeintä elämässä. Myös suvaitsevuus vähäosaisia kohtaan kasvaa. Jos kaupan kassa on kerran sanonut, ettei luottokortissa ole katetta, tietää miltä tuntuu kun on vietävä maitopurkki takaisin hyllyyn.
